Olen huomannut tässä viime aikoina projektini tahdissa latistumista. Sitä on kutsuttu monella nimellä; laiskuus, sairaus, motivaation puute.. Minä kuitenkin taidan nyt tietää, että kyse on arkipäiväistymisestä. En ole huomannut, miten arkipäivä on hiipinyt kimppuuni, sillä ruokailutottumukseni ovat olleet niin sanotusti uudet aivan projektin alusta asti. En siis ole osannut käsittää, miten näistä ruokailutavoista on tullut minulle jo arkipäivää. Arkipäiväistyminen kuitenkin syö suoritustehoista jonkin verran - sitä ikäänkuin syö niin kuin pitäisi mutta silti tekee pieniä myönnytyksiä. Minulla tosin on viime aikoina tapahtunut suuriakin myönnytyksiä ja on voinut olla joukossa viikkokin, jolloin on syöty pitsaa, hamppareita sekä suklaata joka päivä, kuitenkaan sen enempää lihomatta - juurikin elintapojen arkipäiväistymisen vuoksi. Olen aina ajanut itseni urheilemaan joka viikko sekä pitsan mussutettuani soveltanut sen ylimääräisiä aineslukuja muissa ruoissa, kuten esimerkiksi syömällä pelkästään rahkaa ja hedelmiä loppupäivän. Kaikesta tästä huonosta elämästä huolimatta olenkin onnistunut pysäyttämään painonlaskuni, mikä on hirvittävän masentavaa ja kauheaa ja yhyy, ellei sitä ajattele toisesta (ja vieläpä hyvin tärkeästä) näkökulmasta.

Elämäni on arkipäiväistynyt. Olen sortunut samanlaisiin ruokarikkeisiin kuin kuka tahansa muu ns. normaali henkilö, jolla ei ole projektia päällä. Olen syönyt niin kuin tulen joskus syömään kunhan pääsen haluamaani tavoitteeseen ja kaiken sen keskellä, on painoni pysynyt samoissa mitoissa. Tämän perusteella en siis ole heti lihomassa kun päätän lopettaa projektini, enkä myöskään sorru lihomaan loputtomiin, sillä nyt kun olen taas viime viikon liikkunut tehokkaasti, vähentänyt roskaruokaa ja lisännyt rasvatonta, sokeritonta, proteiinirikasta ravintoa; on paino tippunut jopa 1,5 kiloa. Pitää vaan paukuttaa päähän sitä ettei pidä miettiä sitä missä voisin olla nyt jos ei sitä ja jos ei tätä, eikä myöskään jäädä murehtimaan menneitä mokia tai elämää yleensä. En myöskään saa luovuttaa nyt, sillä pääni ei vielä pidä projektia onnistuneena ja haluaa jatkaa - jos nyt lopetan tähän, jää asiat ikäänkuin kesken ja siitä ei seuraa mitään hyvää. Joskus asiat pitää vaan viedä loppuun asti, oli tilanne mikä tahansa.

Ryhdyin taas katsomaan tuota Suurin Pudottaja -sarjaa joka tulee nyt perjantaisin klo 20, kaksi jaksoa peräjälkeen. On kummallista katsoa sarjaa, jota olen seurannut niin jenkkiversiona kuin suomalaisenakin jo muutaman vuoden, nyt kuitenkin uusilla silmillä. Ymmärrän jälleen miten joitakin asioita ei voi ymmärtää ellei niitä koe itse. Esimerkiksi kun treenaajat luovuttavat, vihaavat traineriaan tai mitänytlie ulisevat. Jokaikinen kerta kun teen raskaalla painolla jotakin liikettä määrätyn verran tai ajan, tulee mieleeni ajatuksia:
"Ei helvetti, en mä tätä jaksa, hyvä jos pääsen neljään. En jaksa en jaksa, haluan pois". Olen myös kokenut turhautumista ja inhoa tilannetta sekä käskyttäjää kohtaan, mutta koska olen tietoisesti päättänyt lopettaa ne lapselliset ulinamietteet ja ohjata ajatusvoimani johonkin rakentavampaan, olen päässyt kaikista "liian rankoista" liikkeistä kunnialla. Jos sattuu, jos laiskottaa, jos tekee mieli vinkua ja kiukutella.. Siinä on kaksi vaihtoehtoa: joko lopetat ja jäät sellaiseksi kuin olet tai sitten jätät ajatukset huomiotta, keskityt hengitykseen ja suoritukseen sekä ohjaat kaiken vitutuksen siihen liikkeeseen. Sillä se nyt on selvä, että kukaan ei ole täydellinen ja kaikkia vituttaa, sankaruus lasketaan kuitenkin sillä kuka tekee mitäkin kun se tunne iskee.

Minä vedän leukoja sarjan loppuun ja kiukuttelen sitten, kun minulla on varaa lopettaa tekeminen.
Siihen menee vielä parikymmentä kiloa.