Sitä aina nostetaan mediassa esiin se, miten laihojen ihmisten esittäminen kaikkialla saa nuoret ja muutkin ajattelemaan kauneutta vääristyneellä tavalla. Miten nollakoon anorektikkoa lähentelevät mallit saavat nuoret laihduttamaan ja voimaan huonosti.

Tuli tässä mieleeni että eikö kukaan huomaa sitä määrää, mitä ulkonäöllisistä ja painollisista asioista puhutaan? Kaikki ihmiset harmittelevat siitä mitä puheenaihe koskee ja mihin se ohjaa ajatuksia, mutta ihan suoraan sanottuna kukaan ei huomaa sitä, että oli aihe mikä tahansa niin aina puhutaan painosta. Aina puhutaan siitä miltä joku näyttää. Vähän niinkuin BBssäkin nyt, kun taloon liittyi ylipainoinen asukas, jolle fyysiset toimet ovat hankalia. Yhtäkkiä asukkaat ovat vielä vahvemmin painokeskeisiä ja sitä itsekin huomaa aina miehen nähtyään miettivän lyhyesti "onpa iso". Kamalaa. Vaikka minun pitäisi tietää paremmin, kun kerran "kuulun samaan kerhoon".

Lisäksi voin todeta ettei se laihuudesta jauhaminen ja sen näyttäminen ole välttämättä se, mikä saa ihmiset epäterveelliseen ääripäähän painonsa kanssa. Miten se voi saada sen aikaan, jos toisella on laiha ystävä tai tämä näkee laihoja ihmisiä? Minä uskon että vaikka se media ja muu muokkaa jossain määrin ihmisten mielipiteitä, ei sekään nyt syypää voi kokonaisuudessaan olla - vai päättikö joku pariisilainen muotilehti vaan yhtäkkiä että nyt ruvetaan markkinoimaan laihuutta. Samat käsitykset muokkaavat lehtien kuvia mitä omassa päässä pyörii, lehdissä näkyy vaan se, mitä koko kansa ajattelee. Ne vaan nyt sattuvat vahvistamaan samaa ajatusmallia.

Se on nyt kuulkaas niin, että uskaltaisin väittää että vielä suurempaa osaa tässä näytelmässä esittää ihmisen oma hyväksynnän tarve. Nuorilla on paha olla, he eivät koe saavansa tarpeeksi huomiota tai rakkautta tai tasapainoista elämää ja siksi huomio kiinnittyy omaan kehoon, sillä se on ensimmäisenä se, mitä alaikäinen ihminen voi oikeasti hallita. Tähän lisättynä se hyvinkin alitajuinen mutta suorasti avoin käsitys että lihavat ovat huonoja, rumia ja iljettäviä, saa nuoret liikkumaan vahvasti toiseen suuntaan. En tiedä olenko koskaan törmännyt anorektikkoon, joka laihduttaa jostakin muusta syystä kuin lihomisen pelosta. Kaikkihan nämä tuntevat olonsa lihavaksi ja sen lihavuuden niin hirveäksi kohtaloksi, että haluavat tehdä kaikkensa sen eteen etteivät joudu siihen ihmisjoukkoon. Sairaalloisen lihavat taas häpeävät ja inhoavat itseään niin paljon, etteivät liiku pois kotoaan ja odottavat hiljaa kuolemaansa. Kuka tällaista elämää haluaa?

Anorektikoissa ja lihavissa on se ero, että lihavat ovat luovuttaneet ja hyväksyneet olevansa huonoja sekä epämiellyttäviä ihmisiä. Se suututtaa minua eniten, että vaikka molemmissa tapauksissa ulkonäössä on tapahtunut merkittävä ero, anorektikkojen tila on selkeästi vakavammin otettava sairaus ja syömishäiriö kun taas lihavat ovat vielä siinä "syöt liikaa ja liikut liian vähän läski"-osastossa. Miksi lihavilla ei voi olla sairautta? Miksi lihavilla ei voi olla syömishäiriötä?

Minä olen elämässäni syönyt jo vuosia väärin. Jossain vaiheessa söin kuukausia niin, että päivän ruokavalioon kuului nuudelipaketti tai kaksi ja purkki tuoremehua, mutta koska keho ei oikeasti kestä sellaista, se huutaa aina lujempaa ja lujempaa parempaa ruokavaliota ja sitten kun syö kerrankin oikein, keho vetää ekstraenergiaa seuraavaan paastoon valmistautuen. Nyt olen liki 30 ja syön päivässä yhden lounaan ja mahdollisesti jonkin hampurilaisen tai pari leipää tai jugurttikulhollisen per päivä. Siinä on energiaa puolet siitä mitä pitäisi ja näin ollen syön jatkuvasti liian vähän, olen väsynyt sekä muun muassa vitamiinien ja hivenaineiden ja nesteen puutteessa.. Ja lihon aina kun syön jotain normaaliksi ateriaksi kutsuttavaa. Sitten kun sitä lihoo, ajattelee että syön liikaa rasvaa ja sokeria ja seuraavan kerran lounaalla syökin pienemmän annoksen ja mahdollisimman paljon salaattia - vielä vähemmän energiaa. Minua katsoessa voisi luulla että istun kotona, vedän monta purilaista putkeen, juon pirtelöitä, vedän sokerilimua ja röyhtäilen donitseja. Sen sijaan nautin siitä että on niin nälkä että sattuu, sillä silloin en ole syönyt liikaa.  Minun eroni anorektikkoon on se, että en omaa pakonomaista tarvetta laihtua, minä kuulen sen jos keho alkaa tosissaan viestittämään jotakin sekä syön kun tarve niin vaatii.

Tästä kaikesta huolimatta mieleen tuli vasta viime vuonna että ehkä minulla on jossain määrin jokin syömishäiriö, tai ehkä kyseessä on häiriö syömisessä; ei kaikelle aina tarvitse antaa nimeä ja tautiluokitusta. Ainoa millä oikeasti on väliä, on katsoa hieman avarammin, ajatella asioita ja pistää merkille jos jokin ei vastaa normaaleja standardeja.

Itseäni rasittaa jossain määrin tämä paino-obsessiivisuus, minusta on tullut ikäänkuin läskin äänitorvi, aina yritän kääntää puheenaiheen niin että ihmiset tajuaisivat miten paljon lihava ihminen miettii päivän aikana painoaan. Mahdunko tästä käytävästä, osuuko peffani jonkun kasvoihin jos ohitan tästä, mitä jos minun ohitseni haluaa joku. Mahdunko istuimeen? Vienkö liikaa tilaa? Ja kyllä, olen monta kertaa miettinyt, että kannattaako minun lähteä mukaan kun saatan olla liian lihava sopiakseni joukkoon. Saatan tehdä itsestäni pellen saapumalla paikalle. Joudunko häpeämään itseäni. Mihin kaikkeen sen energian olisikaan voinut käyttää tuon sijaan!

Lisäksi olen katsellut pintapuolisesti kuinka monta blogia kertoo painonpudotuksesta, pelkästään jo sillä sivulla jolla seuraan blogilistalta blogini tilastoja, on ainakin kuusi erilaista "laihdu, pudota, liiku, viidessä minuutissa, urheilematta"-mainosta. Maailma ei kaipaa enää yhtään painokeskeistä blogia, ei yhtään läskijulistajaa, ei yhtään ainutta ihmistä matkalla pakkomielteisyyteen. Joka kerta mietin teenkö maailmalle karhunpalveluksen liittyessäni tähän joukkoon hiljaa hysteerisiä ulkonäkötarkkailijoita. Mitä jos kaivan omalla tavallani lisää syvyyttä lihavien ja laihojen väliseen kuiluun?