"Se näyttää niin hyvältä että vois kuvitella mun salailevan jotakin" sanoin kun treineri luki viime viikon ruokapäiväkirjaani. Se on todellakin hieno. Rahkaa aamulla ja lounaan jälkeen. Lounaaksi jokin perusruoka missä on lihaa. Illalla raejuustoa ja tonnikalaa ja välille heitelty hedelmiä ja muuta kivaa pitämään tyhjiä koloja täydempinä. Huomaan että mulle alkaa tulla tasaisin aikavälein nälkä - nyt kello on justiinsa siinä raejuusto/tonnikalan kohdalla ja huomaan kuinka sylki alkaa keräytyä suuhun. Loistavaa.

9/100: Lihaskuntosarja ja lopuksi kävelyä. noin 50min.

"Tehdään näin, viisi liikettä ja sitten teet niitä aina 45 sekuntia ja sit vaihdetaan. Kun oot kaikki tehny, pidetään kolmen minuutin tauko ja sitten tehdään se uudestaan."
En osaa tarkalleen sanoa mitä ajattelin sillä hetkellä, varmaan sitä kauhisteli miten kamalan pitkä matka sitä on ihmisellä edessään - joulukuu tulee hitaasti. Mutta ei auta itku markkinoilla kuten mummu tuppaa sanomaan, tehtävä on. Ja niin sitä tehtiin. Kehtasi mies vielä kommentoida kun puskin läpi sarjan neljättä tai viidettä kertaa että kommentoin lausetta "huomenna tehdään sitten aerobista ja laitteilla lihaksia" hieman innottomaan äänensävyyn. Helkkari sentään poika, pitäähän sitä vetää täysillä ja jos vedetään, pitää hengittää eikä sitä ehdi suorituksen aikana puhumaan niinkuin ihmiset vaan sitten puserretaan sellaista puuroa ulos mitä tulee.

Olen kuulemma hyväkuntoinen verrattuna siihen miltä näytän. Toisilla ihmisillä pitää kuulemma "aloittaa treenaaminen kirjekurssina mutta sulle ei voi sitä tehdä kun sulla menee sitten mielenkiinto koko hommaan". Hah! Loistava vertaus. Ja mulla on aina ollut se luonne, joka haluaa sitä tekemisen meininkiä. Ei jaksa ynistä ja jahkailla, sitä joko tehdään tai sitten mennään tekemään jotakin muuta.

Siinä sitten oltiin, rähmällään lattialla, pusertamassa jotain jossain määrin selkälihasliikkeiksi kutsuttavia nostoja. Mielessä kulki ajatuksia kuten aina kaikilla jotka ovat hieman epävarmoja suorituksestaan tai hyvin huonon kuntonsa tiedostavia ja siinä sitten mietin että "onpa pieniä liikkeitä, hävettää. Millon sitä osais tehdä isompaa liikettä? Kauankohan siihen menis? Olisinpa jo siellä. Tämä on kyllä melko surkeaa. Oon tosi huono tässä. Puristan pakaralihaksia. Olenkohan mä ihan tyhmän näkönen? Mun hiukset on ihan likaset". Fiksu veto oli kuitenkin työntää tuo sanahelinä jonnekin ensanominne ja unohtaa kello, unohtaa kaikki "Pitäisit" ja keskittyä tähän hetkeen.

Tein selkälihasliikkeen. Tein selkälihasliikkeen. Tein selkälihasliikkeen, "ups epäonnistui, nyt teen paremman".

Eihän se muuta ole, eläminenkään, kuin sarja valintoja ja toimintoja. Keuhkot osaavat jo hengittää itsekseen ja sydän pumpata verta, mutta silti meillä on valta pysäyttää kaikki haluamamme elimet tai saada ne käyntiin. Minäpäs nyt saatan itseni käyntiin ja kuljetan ruhoni jääkaapille, siellä on raejuustotörppö joka kaipaa minua.

Ja uskoisitko jos sanoisin, että ainoa juttu mikä on kipeä, on vasemman käden peukalonjuuren lihas. Hah.

P.S. Olen kertonut tästä jutusta useammalle kuin ei kenellekään, mutta jos se on se periaate mistä joustan; ihan sama! Kunhan motivaatio pysyy. Se on silti tärkeintä.
Ruoskisin itseäni kuitenkin enemmän blogisanaillen jos peukaloni ei olisi ihan tööt. Typerä lihas.