Eilen blogimerkintäni jälkeen puin kengät jalkaan ja nousin bussiin. Vielä bussin askelmalla mietin että vielä hyvin ehtisi kääntyä takaisin ja mietin tilannetta, jolloin saattaisin niin tehdä. Kaikesta huolimatta sellainen tilanne tuntui kaukaiselta ja ennen pitkää köröttelin jo salille, kävelin tottuneesti sisään, vaihdoin vaatteet ja lähdin hakemaan omaa paikkaani laitteista.

Kuten useimmiten siihen aikaan, ihmisiä oli paljon. Sali-innostustani aloittaessa tapasin käydä urheilemassa juuri tuohon aikaan päivästä, mutta jokapäiväisen rauhan tunteneena koen työläisruuhkan hieman painostavana. Juoksumatoilla ihmiset juoksivat ja kävelivät, joten suuntasin kuntopyörille. Ohjelmoin pyörään intervalliohjelman 30 minuutille ja totesin, että yksi hyöty on neljän jälkeen urheillessa - televisiosta tulee ihan oikeaa ohjelmaa.

Olin päättänyt jo etukäteen, että tänään on korkean sykkeen päivä. Poljin pyörää noin 70-75 kierroksen vauhdilla, pienellä vastuksella ja onnistuin pitämään sykkeen koko puolituntisen siinä 155 hujakoilla. Huomasin taas miten korkea syke ei enää tunnu niin pahalta ja kuinka nopeasti se laskee. Kun pitää silmällä kehoaan, huomaa aina jotakin, josta on hyötyä - tämä pätee niin ylipainoiseen, huonokuntoiseen ihmiseen kuin urheilijaankin. Huonotkin asiat ovat viestejä, joita ei pidä jättää huomiotta.

Jaksoin pyöräillä yllättävän hyvin, vaikka toisinaan peffa tuntui puutuvan ja kyllästytti sotkea menemään. Polkupyöräillessä ensimmäisen kolmen kerran ajan minulla puutui pakaralihas tai se tuli kipeäksi (tai molemmat), saaden pyöräilyn tuntumaan todella epämiellyttävältä. Nyt kuitenkin oli virallisesti ensimmäinen kerta, kun pyöräily oli mukavaa ja hauskaa ilman näitä ongelmia. Minulla oli hyvää musiikkia kuunneltavana (en voi painottaa sitä kuinka tärkeää treenimusiikin sopivuus on, se tekee paljon koko kokemukseen), Poirotin mysteeri katsottavana ja paljon turhautumista tuhlattavana. Istuin, poljin, hikoilin ja nautin kun jaksoin tehdä suorituksen juuri niin hyvin kuin halusinkin.

Pyörän jälkeen kävin kävelemässä sekä sprinttasin juoksumatolla, mutta vieläkin juokseminen tuntuu hieman omituiselta kun matolla en tunnu omaavan kovin hyvää tasapainoa. Sen lisäksi juoksuun lähtiessä syke nousee heti 160 asti ja se tuntuu vielä toistaiseksi hieman rankalta. Jaksan kuitenkin sprinttailla ja juosta parista minuutista eteenpäin, kunhan vain viitsin sitä tehdä. Tällä kertaa näin kuinka joku odotti vapautuvaa juoksumattoa ja näytti kurjalta, käytin sitten tätä tekosyynä siirtyä lihaskuntoon.

Lihaskunto on aina ollut se mun juttuni. Pois aerobikit ja huitomiset, antakaa paino niin nostelen sitä. Minä pidän siitä suorituksen yksiselitteisyydestä, näet painon jonka jaksat nostaa ja jossain vaiheessa jaksat nostaa vähän raskaamman. Sitten vähän raskaamman ja raskaamman. Kehonrakentajaksi en kuitenkaan halua, enkä halua pullistelevia lihaksia, mutta onneksi minulla on vielä tätä löllötäytettä niin ei tarvitse niistä huolehtia. Urheilin rohkeasti salin puolella ja päätin onnistuneen salikäyntini juoksumaton kautta käyden. Sykemittarini mukaan olin tehnyt keskivertoa raskaamman treenin sekä pitänyt keskimääräisen sykkeeni korkeana, mikä olikin se pääasia. Korkeaan sykkeeseen kannattaa totutella niin se helpottaa paljon suoriutumista sekä tietenkin polttaa energiaa.

Nyt huomaan taas istuvani tässä ja pohtivani haluanko lähteä salille. Tietenkin yksi ongelma voi päättää asian puolestani, sillä pesin eilen niin urheilu- kuin ulkovaatteenikin ja mikäli jokin niistä ei ole kuivunut, voi suunnitelmani kuivua kokoon tyystin. Voin silti olla paremmalla mielellä eilisen suhteen ja yrittää muistaa sen, että vaikka ryhtyminen ja lähteminen on hankalaa - se on kuitenkin se hankalin osuus koko jutussa. Sinun ei edes tarvitse tehdä sitä päätöstä, minäkään en eilen hetkeksikään päättänyt lähteä, vaan nurisin ja inisin kun pakkasin urheilutarvikkeita ja lopulta kävelin ovesta. Urheilun ollessa asia, johon olet sitoutunut, se tuntuu välttämättömältä ja kun et hyväksy itseltäsi mitään helppoja tekosyitä, et varmasti keksi mitään pätevääkään ilman kunnon syytä. Näin minä olen monesti päätynyt urheilemaan ja varmasti tulen päätymäänkin.

Ja ette usko, miten hyvä olo sen jälkeen oli. Sellainen "on kiva olla minä"-fiilis teki paluutaan ja sain olla ylpeä itsestäni.