Jutustelin tässä vanhan ystäväni kanssa ja hän kertoi suunnittelevansa häitään sekä mahdollista painonhallintaprojektia tapahtuman alla. Mieleeni tulvi oma hääpäiväni 2008 kesällä sekä päivää edeltäneet kuukaudet. Kaikki ne päivät, jolloin ajattelin, että "no tänään on tämmöinen erityispäivä, en tiiä ehtiikö tänään sitäjasitä".

Kuten varmasti moni tietää, painoin ennen laihtumisprojektiani noin 116 kiloa. Olen itse asiassa painanut jo muutaman vuoden ajan 115 kiloa, vaihdellen 113 kilosta 117 kiloon. Häitä alettiin suunnitella kuitenkin jo hyvissä ajoin ja rahaa pistettiin säästöön jo vuosi ennen suunniteltua ajankohtaa - meillä oli mielessä ainoastaan mieluinen ajankohta (heinäkuu, ehkä alkupuoli) ja tarkka päivämäärä määräytyi sitten kirkon saatavuuden mukaan. Me kun halusimme Helsingin kirkonkylän Pyhän Laurin kirkon vihkipaikaksi ja koska kyseessä oli ulkopaikkakunnan kirkko, siinä oli omat ongelmansa. Joka tapauksessa, vuosi aikaa, läski, häät, laihdutussuunnitelmia.
"Kyllä sen nyt tekee ihan helposti kun vaan vähän jaksaa yrittää" ajattelin.
"Aikaa on vaikka kuinka paljon", tuumailin. Aikaa kului.
"Olinhan minä nyt aika älytön kuvitellessani että näyttäisin samalta kuin ne laihat kauniit morsiamet telkkarissa, ei sitä noin vaan laihduta kymmeniä kiloja. Se on ihan hyvä jos laihdun muutamia kiloja ja olen laihemman oloinen. Ihan riittävä määrä."
"No ainakaan en nyt enää tästä liho, vaatteetkin on tilattu niin ei voi laihtuakaan, kaikki menisi ihan uusiksi jos nyt sattuisin laihtumaan kunnolla. Kyllä minä näytän hyvältä kun on ammattikaunistukset ja hääpuku päällä, sitä vaan nyt ajattelee olevansa rumempi kuin on."

Olen aina halunnut olla hääpäivänä kaunis. Siis sillä tavalla kaunis, ettei mikään yksityiskohta ole huonosti enkä ole joutunut tyytymään mihinkään tai tinkimään mistään. Olen aina kaikkina juhlapäivinä näyttänyt surkealta, tyylitajuttomalta ja täysin vääränlaiselta tilanteeseen kuin tilanteeseen. En halunnut olla taas onnettoman oloinen, varsinkaan omana hääpäivänäni, enkä halunnut kansiooni taas yhtä kuvaa jota katsoessani tunnen pelkästään häpeää ja katumusta. Ei siksi, että tilanteessa olisi jotain vikaa vaan siksi, että niin minulle kuin kaikille muillekin on jäänyt muisto kamalasta ulkomuodostani sekä siitä, miten surkeuteni on tehnyt täydellisestä päivästä epätäydellisen. Olen varma, että epävarmuuteni on loistanut rumempana kuin mikään vaate ja aivan varmasti on joskus joku minua säälinyt, jossakin juhlassa. Omana lakkiaispäivänäni tein ehkä hirvittävimmän vaatevalinnan ikinä, eikä siitä päivästä ole kuvia kenelläkään meidän perheessä. Se on hyvä asia.

Hääpäivänäni onnistuin tavoitteessani, kaikki sujui täydellisesti. Olin kaunis ja likimain saman kokoinenkin kuin mittapäivänä, mitä nyt pientä tunkemista tarvittiin jotta puku istui korsetin päälle. Muistan jossain vaiheessa päivää kuulleeni selästä pienen repeämisäänen, mutta se on paksulle ihmiselle sellainen, mikä ei pahemmin säväytä. Sitä osaa jo tunnistaa, minkälainen ääni vaatii oikeasti huomiota. Näytin siis kauniilta ja kuvistani tuli kauniita. Olin iloinen, onnellinen ja elin elämäni parasta päivää - kaikki haluamani oli saavutettu. Kaikki se empiminen ja jahkailu ei pilannut omaa erityistä päivääni, eikä estänyt minua pääsemästä tavoitteeseeni. Vaan nyt kun olen tiputtanut painostani karkeasti sanottuna puolet, näen ensimmäistä kertaa minkälainen voisin olla. Heinäkuussa juhlimme kaksivuotishääpäiväämme enkä voi olla ihmettelemättä sitä, etten tuolloin oikeasti uskonut pystyväni laihtumaan. Olin ikäänkuin alistunut elämään sellaisena kuin olin ja siis olinhan minä onnellinen, ei sikäli. Minun elämäni on oikein hyvä ja onnellinen, mutta sitä ei vain silloin osannut ymmärtää että minulla on voimaa tehdä ihan henkilökohtainen päätös sen laadun suhteen. En kadu hääpäivässäni mitään, mutta siitä olen hieman surumielinen että kuviin jää se paksu, itseinhoinen versio minusta - se morsio, joka hautautui itse virkatun shaalin alle käsivarsiaan häveten. Se ihminen, joka kävi jatkuvasti sisäistä vuoropuhelua omakuvastaan ja yritti torjua ikävät ajatukset päänsä sisällä.

Mutta toisaalta se on oiva opetus minulle. Minä katson kaikkina näinä vuosina hääkuvaani ja näen sen epävarman, lihavan tytön jota olen yrittänyt piilotella niin monta vuotta. Minä en tule unohtamaan mistä tilanteesta olen lähtenyt liikkeelle - minkälaisten ongelmien kanssa olen paininut ja kuinka paljon olen löytänyt tahtoa saavuttaakseni jotain. En pääse ummistamaan silmiäni sille tosiasialle, että minun elämäni oli epäterveellinen ja kuinka huonoon suuntaan olin menossa. Kukaan ei voi unohtaa sitä, kuka olen ollut ja tulen aina olemaan. Suurin ongelma laihtumisessa on se, että unohtaa minkälaista on ollut olla suuri. Minä en halua laihduttaa sydäntäni ja muuttua ihmiseksi, joka arvostelee paksuja ihmisiä ja väheksyy heidän elämänarvoaan. Tosiasioita ei tule kieltää ja lihavuutta ei pidä unohtaa tai vältellä. Elämän suurin opetus ei liity mitenkään ihmisen painoon, sukupuoleen, ikään, rotuun tai kykyyn tehdä. Muista, että:

Ihmisen merkittävin vaiva on omanarvontunteen puute.

P.S. Ja mikäli sitä mietit; niin kyllä, kuvassa on kirjoittaja itse. Eli minä, kaksi vuotta sitten, noin kolme kuukautta ennen selkäongelmieni kunnollista puhkeamista ja noin vuosi kolme kuukautta ennen urheiluprojektini sekä tämän blogin syntyä. En liene enää niin anonyymi. :)