Minusta tuntuu, että olen masentunut. Tämä ei siis liity urheiluun niinkään, työttömänä olen vieläkin odottelemassa tukia ja nyt, kun olen ollut kotona marraskuun lopusta asti ilman mitään tuloja, alkaa kaikki se kasaantunut stressi aiheuttamaan fyysisiä oireita. Kyse ei kuitenkaan ole mistään mittavasta masennuksesta vaikkakin pienikin määrä on varsin raskasta tietyissä tilanteissa. Olen itsessäni huomannut sen, että en ole lähtenyt urheilemaan enkä urheillessani ole halunnut tehdä tai panostaa. Lisäksi karkkihylly on kutsunut minua aiempaa enemmän ja minun on tunnustettava, että olen pariin otteeseen syönyt salaa suklaata. En ole sitä erityisemmin peitellyt enkä tunne tarvetta selitellä tekoani kenellekään, olenhan sentään aikuinen ihminen ja vieläkin painoni on putoamassa, mutta silti pääni sisällä huutaa häpeän kellot ja ahdistus.

Tämä vaihe on kriittinen osa elämänmuutosta, sillä keho ei tule tottumaan heti uuteen elämään eikä vuosikausia hiotut käytösmallit katoa tuosta noin vain. Minä tulen vielä tulevaisuudessakin hoitamaan ahdistavaa tilannetta (jolle en muulla tavalla voi mitään) vajoamalla apatian kouriin Fazerin sininen kourassani. Nytkin kello on jo neljä ja suurin syy minun mielessäni kotiin jäämiselle on se, että salilla saattaa joutua odottelemaan laitteiden vapautumista. "Sinne kestää niin kauan", "ei huvita mennä", "on heikko olo". Suoraan sanottuna ahdistus, lannistuneisuus, häpeä, syyllisyys ja itsesääli on saanut vastaansa raivon, joka ihmettelee mitä helvettiä tälläkään saadaan aikaan. Miten se parantaa tilannetta, että kaivautuu peiton alle, miten se voi auttaa minua itseäni, että syön suklaata ja saan viiden minuutin sisään lisää syyllisyyttä ja häpeää osakseni.

Kuten olen aiemmin todennut, askel eteenpäin on julmasti myöntää ne asiat, joita häpeää. Minä olen syönyt salaa suklaata. Olen jättänyt heikoilla tekosyillä urheiluja väliin. Olen ollut välinpitämätön ruokailujani kohtaan. Minä tunnustan, olen edelleen läski vaikka kiloja onkin karissut. Ilmankos se 16 kiloa ei tunnu miltään, kun vieläkin silmissäni näen sen saman ihmisnyssykän, joka olen ollut.

Voi vittu että ottaa päähän. Mä oon niin vihanen ittelleni. Saatana.

Mutta tämä tunnustaminen taas hellittää painetta niistä salaisista ajatuksista ja voin taas aloittaa alusta ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.