Et kyllä nyt usko mitä kerron.. 

Tällä hetkellä selkä on kipeä, olat on kipeitä, niskassa on piikit ja muutenkin olo on tönkkö kuin ikää olisi +50 enemmän. Liikun tökerösti mutta en kuitenkaan vaikeasti (saa nähdä huomenna). Ihan normaalia tällaiselle mielipuoliselle urheiluhulluudelle.  MUTTA! Kuten varmaan muistat, olin viimeksi tänään hyppimässä urheilun merkeissä, ihan aamusta ja illalla minulle tuli sellainen "haluaisin kyllä nyt jumppaan"-fiilis. Oikeesti. Pelottavaa. Minussa on varmaan joku vika, ei tämä ole mahdollista.

Olen ihan rehellisesti yllättynyt. En ole ollut niin väsynyt kuin luulin, vaikka väsyttääkin. Saanpahan helpommin unta silloin kun nukkumaan pitäisikin mennä ja olen vetreämmässä kunnossa, mutta ihan oikeasti en koskaan osannut uskoa siihen, että urheilu saisi minut kouriinsa.

Nyt varmaan mietit että jaa tuo on vaan tommonen mutta ei se oo niinku minä, minä en koskaan voi ees tykätä vaikka haluaisin.
Usko pois, minä vihasin liikuntaa vielä kaksi vuotta sitten. Peruskoulun liikunta oli yhtä helvettiä ja vannoin etten aikuisiällä tekisi tasan just mitään, projisoin liikunnanvihaani myös ihmisiin jotka olivat liikunnallisia. Turhanpäiväistä terveysintoilua, joka vie elämänilon. ..tosin olen vieläkin jossain määrin sitä mieltä, sillä erotuksella että tiedän joidenkin yksinkertaisesti pitävän terveysintoilusta. Mikäs siinä jos se nappaa.

Mutta minä en ole koskaan ollut mitään sellaista. En ole tajunnut miksi elämä on niin epäreilu että ihmisen pitää vaan kärsiä ja kärsiä ja kärsiä, sellaisistakin asioista kuin pakkourheilu. Kaikki lääkärit kertoivat minkä tahansa tarkastuksen yhteydessä että niin lihavuudessa on sitten huonoja puolia, sain osakseni sellaisia arvostelevia katseita ja vaikka olenkin aina haaveillut laihemmasta olomuodosta, en ole halunnut liittyä siihen kerhoon enkä suoda muille sitä iloa että taivun enemmistön tahtoon. Minähän olen omasta elämästäni vastuussa eikä mikään pikkulikka tai pätijä tule kertomaan mitä teen tai en tee. Perkeleen idiootit, tajua että ihmisellä on oma tahto ja jos minä en miellytä, saa olla miellyttämättä. Lisäksi jossain selkärangassani pelkäsin sitä jos laihtuisin - olisinko silloin enää oma itseni? Unohtaisinko minkälaista on olla paksu ja alkaisin kohdella ihmisiä samalla tavalla? Tulisiko minusta koppava?

Ja onhan se hankalaa muuttaa kaikki, tehdä loputtomiin rankkaa työtä ja luopua niistä asioista jotka tekevät iloiseksi. Jatkuvaa kontrollia, huolehtimista, laskentaa ja pidättäytymistä. Ei mitään hauskaa ikinä vaan ikuista orjuutta. Kaikki on asenteesta kiinni, sekä oivaltamisesta. Ei pidä lähteä laihduttamaan, eikä muuttamaan elämäänsä rankasti. Järkevää on ottaa sellainen pieni asennemuutos, että lisää hieman liikuntaa, vähentää annoksen kokoa syödessä. Tekee sellaisia naurettavan pieniä valintoja silloin tällöin ja kun näitä valintoja tekee pitkin päivää, joka päivä, se määrä kasvaa ja elämä muokkaantuu hiljalleen.

Omalla kohdallani en tajua mitä on tapahtunut, ehkä se viisi kuukautta kestänyt piina ja loputtomien särkylääkkeiden syöminen sai minut miettimään tarkemmin elämän yksityiskohtia sekä sitä, miten kiva olisi tehdäkin jotain. Makasin siis sohvalla kirjaimellisesti koko ajan. En pystynyt seisomaan pystyssä edes leipiä voidellakseni - kerran kaaduin jopa WC:ssä ja jouduin tuskasta itkien raahautumaan metrin, puolentoista pituisen matkan jotta pääsen oviaukkoon ja repimään itseni pystyyn. Sellainen hetki herättää, kun vaihtoehtoina on maata tuntikausia vessan kylmällä lattialla tai kestää viiltävä hermokipu. Oma matkani kesti tunnin ja myöhemmin illalla kun yritin sohvalta ylös lääkäriin lähteäkseni, jouduin soittamaan ambulanssin sillä kipu vei minulta jalat alta. Olen aina pitänyt itseäni vahvana ihmisenä, vaikkakin nyt jouduin nielemään ylpeyteni. Lisäksi ambulanssimies ja -nainen meinasivat rikkoa oman selkänsä kantaessaan minua portaita alas, mikä oli jälleen jossain määrin nöyryyttävää. Tajusin ettei minua saada kotoani nopeasti sairaalaan, koska olen niin painava että kantaminen on liian hidasta - eli siis sydänkohtaus (joka kuuluu hyvin obeesin henkilön elämänkaareen puhumattakaan sukurasitteista) saattaisi viedä hengen jo kerrasta. Onko se sen arvoista? Olenko jo tehnyt kaiken minkä halusin?

Loppujen lopuksi se on aika vähän nähdä vaivaa voidakseen paremmin ja elääkseen pidempään terveenä. Minä haluan lapsia, kodin ja voimaa kaiken ylläpitämiseen. Haluan olla mummu, joka vie lapsia kirjastoihin ja toreille ja kaikenlaisiin paikkoihin joita he eivät ymmärrä ja jotka ovat heistä tylsiä. Minä haluan pitää hartialiinaa, sitoa harmaat hiukseni nutturalle ja heitellä kuvia kaikki seinät ja tasot täyteen. Katsella niitä ja huokaista, ah niitä muistoja.

Suurin haaste lieneekin voittaa se ensimmäinen reaktio kun miettii mitä tahansa suurta muutosta.
"Ei minusta kuitenkaan ole siihen".
Naurettavaa, sanon minä. On silkkaa typeryyttä lopettaa jo ennen kuin on tosissaan yrittänyt. Mikäs siinä, jos ei halua tulevaisuuttaan, mutta asiaa pitää tutkailla sydämessään rehellisesti ennenkuin voi sanoa mitään. Eikä siinä ole kenelläkään muulla mitään sanottavaa, paitsi hyvät neuvot kannattaa ottaa vastaan oman egon kolhiintumisesta huolimatta. Muistakaa että aina on huominen, eikä mikään tilanne koskaan jatku ikuisesti. Ihmiset kuolevat, mutta joskus meille annetaan mahdollisuus valita milloin ja millä tavalla ja se on iso juttu se.