Siitäkin huolimatta, että olen syönyt kesä- ja heinäkuun hyvinkin dieettini vastaisesti, olen alle 100 kiloa ja näin ollen laihtunut sen 16 kilogrammaa. Se on hemmetin paljon, vaikka se ei itsestä niin tunnukaan suurelta määrältä. Kuitenkin aina välillä sitä huomaa muutoksia omassa fysiikassaan - näin tein minä juuri hetki sitten.

Tarinahan alkaa jo hieman kauempaa, kun työttömänä eksyin hakemaan erästä myymälätyöntekijän paikkaa. Yllätyksekseni työhaastattelussa sain kuulla, että minut oli asetettu ehdolle esimiespaikkaa silmällä pitäen ja tämän vuoksi nyt iltasella [tai yöllä jos tarkkoja ollaan (oikeastaan aamulla jos ollaan tarkempia)] satuin vessassa iltapesun lomassa harjoittelemaan tuimaa katsettani, tiedättehän jos sitä vaikka sattuisi tarvitsemaan johtamisen keskellä. Kurtistin kulmiani ja huomasin, että kulmani muodostavat suoran viivan, niin sanotusti kielekkeen silmieni ylle - painaen silmäluomia alaspäin. Ripseni taipuvat melko söpöllä tavalla näin sivuhuomiona kulmia vasten ja olen varsin vihaisen näköinen pienellä vaivalla, en siis voi peitellä harmistustani jos satun kulmiani kurtistamaan. Mutta muutos on selvä - aiemmin nenäni yläpuolelle muodostui vain ryppy ja kulmakarvani liikkuivat, mutta nyt otsani iho on liikkuvampaa sorttia.

Tässä on nyt kolme mahdollista selitystä:
Yksi - Laihtuessani kasvojeni iho on löystynyt eikä ole vielä löytänyt kimmoisuuttaan, jonka vuoksi rasva joka on kadonnut kulmistani ei enää täytä kurtistustani vaan antaa ihon käyttäytyä vapaammin ja näin ollen ryppy on muuttunut tuimakatseeksi.
Kaksi - Silmäni takana oleva rasva on haihtunut ja silmäni ovat painuneet sisäänpäin, koska ylimääräinen aivorasva ei enää niitä pullista ulos.
Kolme - Kolmekymmentä on sen verran vanha, että minun naamani on alkanut valua.

Hyvänä puolena voin todeta, että kaksi noista kolmesta mahdollisuudesta liittyy laihtumiseen. Lisäksi mikäli kolmas vaihtoehto on se oikea, olen silti laihtunut 16 kiloa ja se on hyvä juttu se.

16 kiloa ei kuitenkaan tunnu riittävältä määrältä kun juoksulenkillä tunnen vatsani hyppivän ylös alas askeleiden tahdissa. Peilasin myös itseäni bussipysäkeistä ja totesin juoksevani vielä (tai pitkän urheilutauon jälkeen taas) niin kuin lihava tyttö. Minä haluan olla laihempi lihava tyttö, jolla ei ole ulkonäköpaineita ulos menemisestä. Haluan olla myös se tyttö, joka ei kuole kuumuuteen pelkästä kävelylenkistä. Saisi tulla syksyisempi sää niin voisin hengittää normaalisti ja juosta hieman rankemmin - tällä kuumuudella joutuu varomaan ettei aiheuta itselleen ylimääräistä tuhoa.

Vaan täytyy vielä todeta, että on se kummallisen helppoa palata kahden kuukauden jälkeen juoksureitille. Sitä on ensi kuun alussa kulunut vuosi, kun aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni urheilun ja itsestäni huolehtimisen. Pitää vaan muistaa pitää tunnelmaa yllä ja selkä kunnossa, sillä se alkoi oireilla heti kun flunssa oli pitänyt minua lannistuneena parisen viikkoa. Ihan hyvä muistutus - jokaisella meillä on taakka kannettavana ja minulla se on vielä tarpeettoman suuri.