Täytän pian kolmekymmentä, olen ollut ylipainoinen nyt 20 vuotta elämästäni enkä ole tainnut koskaan oikeasti ja rehellisesti sanoa sekä hyväksyä sitä että olen lihava.

Minä olen lihava, olen läski, olen ylipainoinen, olen obeesi ihminen.

Ylipaino on nykyajan yhteiskunnassa niin hirveä synti, ettei siitä kärsivät ihmiset uskalla edes sitä itselleen myöntää.
"Enhän minä nyt niin lihava vielä ole, vähän sinne päin mutta en vielä kuitenkaan ihan oikeasti lihava!"
Samaan aikaan häpeillään kun pitää liikkua julkisilla paikoilla, on pakko kuunnella supatusta pukuhuoneissa ja tapana on edelleen vetää vatsa sisään kapeissa käytävissä vaikka sen tietää ettei siitä ei ole mitään hyötyä. Juuttua oviaukkoon, viedä bussissa kaksi paikkaa. Saada lisäosa lentokoneen vyöhön.

Lihavuus on nöyryyttävää ja se tappaa hiljalleen itsetunnon, kunnes jäljellä on vain pieni mustanpuhuva purukasa. Tämä purukasa ei enää halua liikkua muiden kanssa, vaan kokee sohvalla oleskelun helpommaksi suklaahöttösiä mutustellen. Tämä yhteiskunnan murentama purukasa vetää ähisten jalkaansa villasukat kun veri ei varpaissa kierrä niin hyvin, vetää ylleen suuren viltin ja nauttii siitä kun mikään ei purista mistään. On peitto, on tyyny, on sukat ja telkkari. Ja herkkuja, jotka suutelevat rakkaudella, halaavat lohduttaakseen ja muistuttavat elämän hyvistä hetkistä. Se tuttu makea maku, venytys ja rentoutuminen lämpöisässä pesässä vie ihmisen hetkeksi pois kylmästä maailmasta. Sitä ehtii miettiä asioita myöhemminkin. Huomenna. Huomenna sitten taas jotain muuta.

Lihavuuden noidankehä onkin siinä, että yhteiskunta lähettää viestiä jonka mukaan lihavassa ihmisessä on vikaa. Perusidea on siis se, että itse ihmisessä, omassa luonteessa ja perimässä on jotain todella väärin sen sijaan että kyse olisi vain niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin huonoista valinnoista. Todellinen vika on ulkoisessa asiassa, ehkä tavassa, mieliteossa, elämäntyylissä eikä konkreettisesti ihmisessä. Tavat, tottumukset ja mieltymykset on aina helppo korjata, kun ei ole kyse viasta joka asustaa ihmisessä itsessään - aivoissa, lihassa, jossakin mistä sitä ei voi löytää ja korjata. Ihmiset saavat sen käsityksen että on oikein halveksua lihavuutta, heille tulee sellainen mielikuva että lihavat ovat laiskoja, ahneita, typeriä, itsekkäitä ja jopa aliarvoisia ihmisiä. Yhteiskunnan pohjasakkaa. Lihava hyväksyy sen, että hänellä ei ole arvoa, ei voimaa eikä mahdollisuuksia. Lihavana ihmisenä on niin helppo uskoa niitä haukkumasanoja, kuunnella sitä häpeää ja piiloutua vaikeuksilta. Lihava tietää olevansa erilainen eikä osaa sen vuoksi vaatia itselleen samoja perusoikeuksia kuin muillakin ihmisillä - sitä ikäänkuin hyväksyy olevansa viallinen ja onneton sen sijaan että tekisi asialle jotakin. Hänen paikkansa yhteiskunnassa on olla se paksu tyyppi.

Miten kukaan saa voimaa muuttaa elämänsä ja rakastaa itseään kun kaikki voima on kulunut halventavia kommentteja, kiusaamista ja häpeää torjuessa? Kuinka moni jaksaa kantaa kehonsa kuntosalille, missä joka puolella on itseä kauniimpia ihmisiä jotka katsovat kauhulla joko roikkuvia makkaroita tai pelkäävät sydänkohtausta. Vaikka kukaan ei salilla katsoisikaan, sitä lihavana miettii syitä miten voisi oikeuttaa siellä oleskelun itselleen. Sitä näkee itsensä heidän vierellään, päinvastaisena kuin he ovat. Ne kauniit ja lihaksikkaat ihmiset ovat kaikkea sitä mitä lihava löllykkä ei ole, näin ollen vääristynyt minäkuva vahvistuu ja kynnys palata urheilemaan kasvaa.
"Mutta kun ne makkarat heiluu kun hyppii. Pitää hyppiä niin että pitää rinnoista kiinni ja se on noloa. En mene sinne enää naurettavaksi."

Kuulostaa naurettavalta ja absurdilta ja yliampuvalta.. Usko pois, näin epävarma, itseinhoinen, häpeässä elävä ihmisvarjo ajattelee.
Tai no, kuten aiemmin viittasin, ajattelisi jos se todellisuuden kieltämisen kyky ei olisi niin kattava ja tehokas.