On ollut tarkoituksena tässä koota yhteen näitä treenauskertoja tuohon SATA-listaukseen mutta olen ollut niin laiska etten ole saanut aikaiseksi. Epäilen tähän tehottomuuteen syylliseksi liiallista projektien määrää, minullahan on oma blogi, elokuvablogi, kuntoblogi, kotisivut, foorumi, joulukalenteri jne, puhumattakaan projekteista joita teen Internetin ulkopuolella (esimerkkinä lastenkirja jota kirjoitan). Olen myös miettinyt liittäisinkö tämän blogin oman blogini yhteyteen, koska Vuodatus.netin hallinnointisivu on hyvinkin epäinspiroiva, mutta eihän näin hyvää domainia ainakaan vielä voi heittää hukkaan. Visuaalisuus on kuitenkin yksi vahva osa minua ja varsin nyhvön näköinen blogi saa minussa pienen ärsytyksen kun mietin asiaa. Ehkä se siis vaikuttaa siihen, muistanko tai jaksanko kirjoittaa blogiani. Yritän kuitenkin nyt parantaa tapojani, mikä on melko ironista koska tämä koko syy miksi blogi on olemassa, nojaa täysin samaan lupaukseen. Minähän parannan tapojani jatkuvasti. Ehkä olen liian tottunut tähän muutokseen, huomatakseni sen johtavan johonkin.

Olen laihtunut 115 kilosta alle 104 kiloon. Joulu sai aikaan pienen lipsunnan ja rikkoi rytmin, jota olen vähitellen opettelemassa taas. Oletan että olen ensimmäisen kunnollisen kriisin kohdalla. Tämä on testi, onko minusta koko projektiin. Älkää unohtako, että pahoista tavoista pois opettelu on pelkkien testien läpäisemistä: syönkö pullan, jätänkö salin väliin, jaksanko tänään yrittää, onko tämä poikkeus. Uskokaa pois, minä taistelen näitä mielitekoja, laiskuutta, itseväheksyntää ja lannistumista vastaan aivan jokainen päivä. Tässä viikolla uskalsin myöntää ääneen, etten edelleenkään tosissani usko onnistuvani vaikka sen järjellä osaan sanoa varmaksi. Jos ihminen pysyy tässä suunnassa, tulee hän onnistumaan ennemmin tai myöhemmin ja vaikka olen itsekin laihtunut jo yli 10 kiloa, en silti näe sen vaikutusta. Lihavuuden perussyy on se ääni takaraivossa, jota on myös luonnehdittu piruksi olkapäällä. Se ääni joka sanoo ettet pysty, olet ruma, miksi yrittää, turhaa. Se ääni ei hiljene, mutta sen voi jättää huomiotta. Tällä hetkellä olen itse niin lähellä ensimmäistä virstanpylvästäni (päästä alle 100 kiloon), että ääni on jostain syystä voimistunut. En ole edelleenkään laihdutuskuurilla, enkä halua seurata numeroita, mutta täytyy myöntää että sen välttäminen on mahdotonta. Jokainen paksukainen haluaa nähdä mittarin lukujen laskevan enkä minä kaikessa rautaisessa tahdossani ole poikkeus.

On täysin järjen vastaista, miksi nyt en saa aikaiseksi urheilla ja tehdä vaikka olen niin lähellä, mutta vaikeaksi se on käynyt. Voi myös olla että tällä hetkellä kehoni käy sitä kunnollista taistelua vanhan ja uuden välillä, olen siirtymässä virstanpylvääni myötä sen rajan yli joka määrittää muutokseni vanhasta elämästä uuteen. Vanha vuosien mittaan kerätty tottumus ei halua päästää herkuttelupäivistä ja sohvalla lokoilusta irti joten se pitää nyt siitä kynsin hampain kiinni. Hyvä esimerkki on kissani, kun vien sitä pesulle. Se ojentautuu sylistä ja tarttuu kynsillään ovenkarmiin tai mihin tahansa mistä se saa kiinni. Sama toistuu myös jos sen yrittää laittaa kuljetuskoppaan. Neljä raajaa on yllättävän hankala yhdistelmä, kun niitä operoi vastahaluinen kissa. Ottakaa tämä mielikuva ja soveltakaa sitä omaan liikkumattomuuteen, löydätte varmasti hyvin paljon yhteneväisyyksiä. Itse jos olisin päästänyt sisimpäni esiin liikuntaharrastukseni alussa, olisin huutanut ja kiukutellut, itkenyt, lyönyt kädet nyrkkiin ja kiroillut yhteen puristettujen hampaiden läpi. Personal Trainer on varmasti nähnyt tällaistakin, mutta minä tiedän mitä haluan ja mitä minun on tehtävä saavuttaakseni sen.

Syyskuusta lähtien olen saanut paljon palautetta, että inspiroin ihmisiä, mikä on todella hienoa. Ihan rehellisesti sanottuna oma jaksaminen inspiroi myös minua itseäni ja olenkin syyllistynyt toisinaan ylpeydellä mässäilyyn. Olen myös huomannut, että koska olen yritelmäni kanssa jonkinlaisessa valokeilassa, on minulle noussut näyttämisen tarve mikä omalla tavallaan taas syö koko projektin ideaa. Haluan olla paras, kovakuntoisin, hyvännäköisin, laihin ja tehdä tämän kaiken heti. Se osaltaan voi vaikuttaa koko suoritukseen kun olen edelleen omissa silmissäni hyvin lähellä vanhaa olemusta, enkä mieti kuin sitä etten shokeeraa ihmisiä loistavuudellani kun heidät seuraavan kerran näen. Naurettavaa, mutta ihmisluonnolle tavallista, valitettavasti. En voikaan tarpeeksi usein toistaa sitä tosiasiaa, että oli laihdutusprojekti tai muutosyritys mikä tahansa, oman pään sisusta on ainoa joka voi sabotoida kaiken. Fysiikka pettää mutta parantuu ja vaikka jokin vaihtoehto tipahtaisi pois pöydältä, voi aina löytää uuden. Onhan minullakin päkijässä osahalvaus ja selkä joka on leikattu 11 kuukautta sitten, mutta olen siitä huolimatta palautunut ja tällä hetkellä parhaassa kunnossa koskaan. Eikä yksikään virus ole minuun iskenyt, mitä nyt näitä henkisiä viruksia vastaan tulee taisteltua. Oman pään tutkiminen, vastausten etsiminen, ratkaisujen löytäminen - siinä on se oikea työ mitä tulee tähän projektiin.

Niin ja sekin on melko hupaisaa, että vaikka käyn tätä taisteluväsymystä ja jossitteluvaihetta nyt läpi, tiedän niin järjellä ja sydämelläkin, ettei minusta ole palaamaan siihen entiseen. Minun kehoni tarvitsee liikuntaa, en halua syödä enää sokeria kuin harvoin ja vaikka tällä hetkellä ruokavalioni on varsin tiukka ja pelkistetty projektin luonteen vaatimalla tavalla, tulen jatkossa syömään paremmin kuin söin aiemmin. Sitten kun lopetan tämän painonpudotusosion elämästäni, en palaa entiseen niinkuin ei pidäkään. On älytöntä lähteä jollekin matkalle ja päätyä aloituspisteeseen tai pahempaa - mikäli ihminen ei halua muuttaa elämänsä suuntaa, ei kannata ruveta millekään kuurille. Kaikki kuurit on nyt kielletty maailmasta. Minä tulen syömään aikalailla niinkuin nytkin, vaikkakin poistan siitä sen ruokapäiväkirjan kirjoittamattomuuden aikaansaaman syyllisyyden (mikä on ihan kiva tatsi). En ole pitänyt ruokapäiväkirjaa taaskaan viikkoon, sorry.. Niinkuin eräät ystäväni sanoisivat: "hupsista saatana".