Katselin tässä sunnuntai-iltana dokumenttia jossa seurattiin kuoleman rajamaille itsensä lihottaneiden nuorten elämää. Pojat kävivät läpi leikkauksen ja alkoivat hiljalleen laihtua, mutta vaikeudet olivat vasta aluillaan, sillä laihtuminen ei tehnyt heistä sen onnellisempia, eikä maagisesti parantanut niitä ongelmia joiden olettaisi johtuneen vain ylipainosta. Näillä nuorilla oli jo ennen lihavuuttaan käsiteltäviä asioita, jotka nousivat entistä selkeämmin pintaan kun ylipaino tekosyynä alkoi vähetä. Psykologi istui erään pojan kanssa alas ja totesi, että tämä on varmaankin jo pitkään kärsinyt diagnosoimattomasta masennuksesta.

Minä kärsin nuorena erittäin pahoista masennuskausista ja vaikka olinkin nykymittareilla laiha silloin, olin silti läski mieleltäni. En voinut kuvitellakaan, että olotilani kurjuus johtui juurikin henkisen tilan heikentymisenä, kun minulle se paha mieli oli selvästi ansaittua siksi, että olin lihava. Minun mieleeni ei mahtunut ajatusta, että lihavakin voisi (sekä ansaitsisi) olla onnellinen, vaan mielestäni minun kuuluikin elää itsesyytöksien ja häpeän maailmassa. Minä olin läski ja minä olin huono ihminen.

Elämäni kärsi vakavasti niistä alakuloisista vuosista - sosiaalinen elämäni lakkasi ja kouluun en saanut lähdettyä. Elin yhden kesän pelkällä tuoremehulla ja nuudeleilla, silloinkin söin vain jos jaksoin keittää vettä. Nukuin päivässä 18 tuntia ja koska lähelläni ei ollut ketään, ei kukaan huomannut, että asiat eivät olleet oikealla tolalla. Eihän kukaan edes pitänyt minua ylipainoisena, joten kuinka kukaan olisi voinut aavistaa ajatuksieni oikeaa laitaa. Kesti likimain 10 vuotta ennen kuin ymmärsin kyseessä olleen erillisen sairauden ja nyt eilen käsitin, kuinka viallinen ajatusmallini onkaan ollut. Lieneekö missään ylipainoista ihmistä, joka ei kärsisi masennuksesta jossain vaiheessa?

Minulla on ystävä, joka on lähiaikoina kerännyt hieman liikakiloja, mutta on (toisin kuin minä) iloinen ja onnellinen ihminen. Hän ei sivuuta liikakilojaan, ei jätä niitä huomiotta, eikä peittele niitä eikä ajatuksiaan. Siinä on ihminen, joka on ymmärtänyt, mistä on kyse ja täytyy sanoa, että tällaista pitäisi olla enemmänkin. Ihmisten tulisi tarttua kiinni vatsaansa ja roikkuviin makkaroihinsa rutistaen niitä rakkaudella. Ihmisten tulisi oppia näkemään itsensä ilman ulkoisia yksityiskohtia ja hyväksyä kaikki osapuolet itsessään.

On totta, että moni murtuu henkisesti ylipainon alla - on totta, että ylipaino voi olla moninkertaisesti suurempi taakka kuin se todellisuudessa on. Se on myös totta, että syyllisyys ja häpeä asuu monen paksun ihmisen sydämessä, mutta se on myös totta, että kaikesta pahasta syntyy myös hyvää. Ylipainoisena ihmisenä olen oppinut itsestäni paljon, olen oppinut terveen elämän tärkeydestä sekä syyllisyyden aikaansaamista tuhoista. Olen oppinut itsetutkiskelun jalon taidon sekä kehittänyt maalaisjärkeni avulla niin sanotusti tärkeistämisjärjestelmän, jonka avulla osaan nähdä millä on oikeasti väliä. Olen oppinut suvaitsevaisuutta, olen saanut taistelutahtoa ja pian opin nauttimaan elämästä sekä itsestäni. Kuka voi sanoa, että tällä läksyllä ei ole arvoa? Kaikista meistä löytyvät nämä puolet, mutta toisinaan tarvitaan kriisi tai menetys, jotta ne näkee.

Lihavalle ihmiselle tärkein läksy on oppia kuuntelemaan itseään. Mitä sinä kuulet itsessäsi?
Äläkä lannistu vaikka ensin et kuulisi mitään, toisinaan huonot tavat istuvat tiukassa ja sisäinen äänesi kaipaa harjoitusta.
Mikäli kuulet vain negatiivisia asioita "sinä olet ruma, olet läski, et ansaitse mitään, kuolisit jo pois, mene syömään suklaata, olet surkea", olet kuullut kenties tärkeimmän äänen ikinä, sillä se ääni on sinun suurin vihollisesi ja jotta voit sen kukistaa, on sinun ensin opittava tunnistamaan sen läsnäolo.