Taisipa olla, että viimeisimmän kirjoituksen jälkeen sairastuin ylikuntoon. Kävin vielä yhdellä treenikerralla Personal Trainerilla ja silloin jo tuntui että teen kuolemaa. Olo oli ollut jo jonkin aikaa väsynyt ja vetämätön, tämän urheilukerran jälkeen en enää jaksanut mitään. Vatsaani närästi pahasti päiväkausia, minua huimasi joka päivä jopa niin pahasti että törmäilin seiniin. Oksetuksentunne oli läsnä ja piti minut ruokahaluttomana, vaikka alkuvaiheessa tunsinkin epätavallisen kovaa nälkää. Kurja on hyvä sana kuvaamaan tätä kaikkea, en pystynyt tekemään oikein muuta kuin makaamaan sohvalla, ei puhettakaan urheilusta ja tätä sitten jatkettiin kaksi viikkoa. Koska työsopimukseni oli loppumassa, kävin viimeisen kerran lääkärillä joka otti kaikenmaailman veriarvot - kolesterolin, maksan, munuaiset, hemoglobiinin, sokerin.. Ja antoi tietenkin närästykseeni lääkettä. Vatsaani närästi ihan kaikki ja niinkin pahasti että vatsaan sattui. Pidemmän ajan kuluessa sellainen voi käydä melko rasittavaksi.

Seuraavana päivänä lääkäri soitti minulle testin tulokset. "Sinä olet kyllä hyvässä kunnossa, näissä tuloksissa ei ole mitään vikaa, kolesterolikin on ihanteellinen, maksa on hyvä, munuaiset on hyvässä kunnossa, hemoglobiini ja sokeri ovat loistavia. Tulehdusarvot ovat sinulla hieman koholla joten se on varmaan joku pienen pieni virusinfektio mutta muuten olet hyvin terve". Joko syynä oli virus joka yritti kaataa minut sänkyyn ja sai aikaan noita oireita, tai sitten se oli ylikunto jolla on taipumuksena alentaa puolustusmekanismia jolloin sitten pieni virus pääsi läpi yrittämään. Joka tapauksessa se homma oli ohi jo alkaessaan ja kaksi viikkoa siinä meni kun aloin taas urheilla. Sain kuitenkin samalla hyvän kuvauksen kehoni tilasta, en ole tainnut ollakaan näin terve sitten.. No, kuka tietää kuinka kauan siitä on.

Tämä koko juttu oli toisaalta onni, opinpahan taas arvokkaan läksyn - älä unohda ottaa asioita kohtuudella. Viikkoa ennen tätä koko sairausjupakkaa, minä urheilin 5-6 kertaa viikossa, tunnin treenejä jolloin syke oli 150 hujakoilla. Hyvä fiilis kun lähti kotiin, mutta keho ei aina jaksa sitä mitä mieli himoaa. Meidän kehomme ei ole mikään kuori tai koneisto jota voi kohdella miten tykkää, keho voi pettää hyvin helposti ja niin nopeasti, että sitä ihmettelee pian mitä tapahtui. Kohtuu on kylläkin se yksi asia jota en ole koskaan oppinut, mikä todistettiin jälleen kerran itsenäisyyspäivän sukulaisjuhlassa, kun kauhoin lautaselleni ruokaa niinkuin normaali ihminen ja ymmärsin rajani jossain puolivälissä lautasta. Fiksun ihmisen tunnistaa kuitenkin siitä, että kun eteen tulee tapahtuma tai kokemus joka kertoo jonkin olevan vialla, korjaa tämä käytöstään sen mukaisesti - minun tapauksessani annoin ruoan tähteet aviomieheni pikkuveljelle, tämä kun yrittää juuri kasvattaa massaa.

PT 14 31/100: Lihaskuntoa ja hyppimistä. Paljon hyppimistä. 1h. -- sitten tuli ylikunto.

Tällä viikolla jatkamme taas tästä edespäin, välistä on jäänyt varmasti muutaman itsenäisen urheilukerran merkitseminen mutta olkoon ne sodan uhreja.

32/100: Uusiksi aloitettu urheilukerta, aerobista salijumppaa 1h.
PT 15 33/100: Lihaskunto-ohjelman luominen, 1h.

Ruokailu on pitänyt itsepintaisesti, olen syönyt vain murto-osan siitä rasvasta ja sokerista mitä aikoinaan söin. Lisäksi ilokseni huomaan laihtuneeni yli 10 kiloa sitten syyskuun aloituspäivämäärän. Tietenkin olen myös kolahtanut siihen samaan sudenkuoppaan kuten kuka tahansa muukin ja ajattelen että 10 kiloa VAAN. Onnekseni tiedostan tämän ja yritän jatkuvasti ohjata ajatukseni niin sanotusti terveämmille nummille, mutta ei sitä kukaan voi estää, että kyllästyy odottamaan. Joka kerta kun näen ihmisiä, nämä sanovat että näytän hyvältä ja olen laihtunut ja ihanat hiukset ja silmät sädehtii ja olenpa laiha ja voi kamala. Vaikka se on tosi kiva kuulla kehuja, huolettaa myöskin se, että lannistun sitten kun olen saavuttanut hyvän painon. Tällaisella tavallahan sitä sairastuu anoreksiaankin - kun antaa vallan sille epäterveelliselle ajatusmallille, kun ei muista että raja kulkee tässä ja kun unohtaa pitää tavoitteet järkevinä. Minä en onneksi ole vielä lähtenyt sille tielle, vaikka täytyy tunnustaa että teininä olin hyvin lähellä bulimiaa sekä toivoin olevani anorektikko jotta laihtuisin. Minä olen koko ikäni kertonut itselleni, että olen ällöttävä, ruma ja lihava. Mitä hyötyä siitäkään on sitten ollut.

Katsoin tuossa viimeisellä urheilukerrallani ennen ylikuntosairastelua televisiosta Oprahin jaksoa, jossa käsiteltiin lihavuutta. En tiedä kuinka vanha jakso oli kyseessä, mutta siinä tutkijat sanoivat että vuonna 2010 noin 20% Amerikan nuorista on ylipainoisia. Sitten studioon oli kerätty vatsalaukun ohitusleikkauksen läpikäynyt, mahapantaleikkauksen läpikäynyt sekä itsenäisesti laihtunut nuori. Molemmat kirurgisesti laihtuneet kertoivat olleensa 16-, 15-vuotiaina liian naiiveja tehdäkseen niin suuren päätöksen. Molemmat kertoivat sivuvaikutuksista ja kuinka ne haittaavat normaalia elämää. Mahalaukun ohitusleikkauksen läpikäynyt nuori ei kestä alkoholia ollenkaan, sillä alkoholi syöksyy vatsan ohi suoraan suoliin ja sieltä maksaan. Mahapantanuori ja lukuisat muut mahapantaleikkauksen läpikäyneet eivät leikkauksen jälkeen enää syö kuin muutaman suupalan kerrallaan ja siksi raju laihtuminen jättää jälkeensä massiiviset roikkuvat ihomakkarat. Ensin nuori säästää mahapantaan ja maksaa siitä ilosta 10'000, laihduttuaan tämän pitäisi maksaa 20'000 löysän nahan kiristämisleikkauksesta.

Samalla Oprah kysyy yleisön joukossa istuvalta tytöltä miten tämä laihtui 45 kiloa vuoden aikana. Yleisöstä nousee kirkassilmäinen, kaunis tyttö joka sanoo menneensä salille ja kävelleensä päivässä puoli tuntia. Jossain vaiheessa tämä lähti hölkkäämään, ensin vain pari minuuttia, sitten neljä tai viisi.. Pian tyttö hölkkäsi ja juoksi koko puolituntisen. Oprah kysyy vielä että entä sitten ruokavalio. Tämä itsepintainen teini oli tarkastanut kotinsa jääkaapin, kirjoitti kauppalaput vanhemmilleen eikä sietänyt kodissaan epäterveellisiä ruokia. Ruokatavat olivat kuitenkin niin luonnollinen osa elämää, ettei tyttö olisi ilman muistutusta osannut siitä kertoa. Vuosi elämästä, vuosien huonot tavat pois sen vuoden aikana ja ei epänormaalia elämää sen jälkeen, ei lääkärikäyntejä, ei roikkuvaa nahkaa, ei huonoa itsetuntoa.

Taisin aiemmin avautua siitä, miten lihaville markkinoidaan "se on niin helppoa" -ajatusta. Tämä aliarvioiva mainostus saa lihavat ajattelemaan, ettei heistä ole enempääkään eikä kukaan halua oikeasti mennä tekemään inhottavia asioita. Minäkin hiljaa sisälläni mietin että yhyy en halua, kamalia juttuja tehdään taas kun kävelen Personal Trainattavaksi. Joka ikinen kerta tuntuu, etten halua, en pysty, en kykene. Päässä kuuluu miksi yrität, ne huomaavat lopulta, olet huijari. Täysin epärealistisia ajatuksia, mutta luonnollisia. Minä kuitenkin pelkäsin jo kauan ennen koko projektia, vaikka siihen sitouduinkin. Ensin pelkäsin ensimmäistä käyntiä. Sitten pelkäsin toisen kuukauden alkamista koska silloin alkoi piiskaaminen. Tämän jälkeen pelkäsin erästä murhaavan raskasta vatsalihaslaitetta ja olen pelännyt sitä aina sen jälkeen, mutta jokaisella kerralla olen mennyt, olen tehnyt ja olen suorittanut. Se ei ole tuntunut kivalta, en ole hymyillyt tai nauranut, jälkeenpäin vatsalihakseni ovat olleet erittäin kipeät. Nyt pelkään miten voin ikinä suoriutua siitä lihaskunto-ohjelmasta joka aloitetaan tällä viikolla.

Olen kuitenkin laihtunut jo 10 kiloa vaikka olen pelännyt koko ajan. Ei se pelko, vaan sen kohtaaminen. Se on se oikea tapa elää ja tehdä.