Kunnon vuodatus

Pitkästä aikaa ajattelin herätellä blogi-intoani eloon, vaikkakin henkilökohtaisen blogini puolella. Niin moni tietää näistä minun edesottamuksistani, ettei ole mitään syytä olla tekemättä sitä julkisesti. Näkeehän sen päältäkin, että liikuntaa minä tarvitsen joten mitä peiteltävää siinä on.

Mutta sekin on hyvä juttu, että eipähän tarvitse iloita kommenteista tässä blogissa vain huomatakseni että jaaha, Google-mainokset mua muistaa mustikkaherkkuvinkeillään. Spämmi on siis yltänyt Vuodatukseenkin, kumma juttu. Ikäänkuin niin ei olisi koskaan voinut tapahtua.

Mutta mitä terveisiin elämäntapoihin tulee, tule tutustumaan blogiini ja uuteen projektiin, jonka olen potkaissut käyntiin. Siihen sinäkin voit osallistua, milloin vain haluat.

Mutta tule ihmeessä vilkaisemaan.

Flunssa toisensa perään, olen edelleen kipeä. Hyvä jos jaksan ajatella.

Lisäksi työttömän jatkuva tsemppaaminen haastatteluissa alkaa saada aikaan pienimuotoista vitutusta. Pitäisiköhän pitää taukoa. Ei voi lähteä urheilemalla purkamaan turhaumuksia kun on aina flunssa ja sitten viikon toipuminen, taas flunssa ja taas toivutaan.

Perkele kuvaa hyvin tätä tunnelmaa.

Olen taas kipeä! :DD

Ilmeisesti joku oli tullut salaa puolikuntoisena töihin kun tällä oli lapset sairastaneet ensimmäisiä kouluflunssia, jolloin aviomies sai flunssan ja toi sen kotiin. Nyt minulla on kuumetta ja nenä täynnä soosia. Se siitä urheilusta tälle viikolle. Loistavaa.

On ollut hieman hidas aloitus tässä syksyn projektissa, mutta ainakin sain nauttia treenaamisesta sen pari hassua kertaa ennen kuin taas niistelen paperiin peiton alla. Aloitetaan taas ensi viikolla sairausvapaana.

Tänään sitten lähdettiin taas, täyttä vauhtia eteenpäin. Treineri kulki edellä ja laski "viisi vielä, hyvin menee, pidä pidä pidä pidä ja laske, vielä jaksaa", minun kompuroidessa perässä. Huomasin kuitenkin itsessäni selvää edistystä kun ajattelee, mistä olen lähtenyt ja missä vielä olen henkisellä tasolla. Minä olen vieläkin se läski tyttö, pääosin ainakin. Katson housuja pukiessani miten paksut reiteni ovat, suihkuhuoneessa mietin miten karmealta näytänkään muiden edessä ja pienileukaisena ihmisenä kaipaan selvää leukarajaa. Minä en näe itseäni enää vastenmielisenä, tehtäköön se heti selväksi, enkä jätä huomiotta sitä itsevarmuutta ja kauneuden tunnetta jonka olen tähän astisella pudotuksellani saanut. Olen kuitenkin vieläkin se surullinen tyttö, joka toivoisi olevansa jotain muuta kuin on. Pointti kuitenkin on, että se tyttö oppii hiljalleen hyväksymään itsensä sekä rakastamaan kaikkea, mitä hänessä on. Surullisuus voi myös olla se voima, mistä ammennetaan iloista luonnetta, sillä surullinen ihminen osaa nauttia elämän iloisista yksityiskohdista, kunhan vain sallii sen itselleen. Minä aion sallia itselleni kaikenlaista mukavaa, yksi niistä on kepeämpi askel ja toivottavasti se tuo mukanaan myös painon pudotusta.

Olen huomannut myös että viime aikoina olen menettänyt otettani päämäärääni sekä asenteeseeni ja alkanut puhumaan dieetistä ja laihduttamisesta. Minä en halua laihtua, haluan oppia elämään oikein. Minä en halua juuttua numeroihin tai mittoihin, sillä niillä ei ole väliä. Ainoastaan sillä, mitä teen ja miten elän, on väliä. Tätä ei saa unohtaa, eikä saa unohtua siihen laihtumiseen niin, että hukkaa itsensä grammojen seurantaan.

Tänään kävin salilla, tehtiin pieni alustava lihaskunto ja nyt väsyttää sekä päätä kivistää hieman. Olo oli kuitenkin kaikesta huolimatta puhdistunut. Istuin bussissa, raukeana ja rentona miettien, miten puhdas ja raikas olo minulla olikaan. Tuntui kuin viikkojen ajan iholleni kertynyt ryönä ja karsta olisi kerralla pudonnut pois. Urheilu tuntuu ihan oikeasti hyvältä, kunhan vain pääsee alkukankeuksista sekä ennakkoluuloistaan eroon.

Siitäkin huolimatta, että olen syönyt kesä- ja heinäkuun hyvinkin dieettini vastaisesti, olen alle 100 kiloa ja näin ollen laihtunut sen 16 kilogrammaa. Se on hemmetin paljon, vaikka se ei itsestä niin tunnukaan suurelta määrältä. Kuitenkin aina välillä sitä huomaa muutoksia omassa fysiikassaan - näin tein minä juuri hetki sitten.

Tarinahan alkaa jo hieman kauempaa, kun työttömänä eksyin hakemaan erästä myymälätyöntekijän paikkaa. Yllätyksekseni työhaastattelussa sain kuulla, että minut oli asetettu ehdolle esimiespaikkaa silmällä pitäen ja tämän vuoksi nyt iltasella [tai yöllä jos tarkkoja ollaan (oikeastaan aamulla jos ollaan tarkempia)] satuin vessassa iltapesun lomassa harjoittelemaan tuimaa katsettani, tiedättehän jos sitä vaikka sattuisi tarvitsemaan johtamisen keskellä. Kurtistin kulmiani ja huomasin, että kulmani muodostavat suoran viivan, niin sanotusti kielekkeen silmieni ylle - painaen silmäluomia alaspäin. Ripseni taipuvat melko söpöllä tavalla näin sivuhuomiona kulmia vasten ja olen varsin vihaisen näköinen pienellä vaivalla, en siis voi peitellä harmistustani jos satun kulmiani kurtistamaan. Mutta muutos on selvä - aiemmin nenäni yläpuolelle muodostui vain ryppy ja kulmakarvani liikkuivat, mutta nyt otsani iho on liikkuvampaa sorttia.

Tässä on nyt kolme mahdollista selitystä:
Yksi - Laihtuessani kasvojeni iho on löystynyt eikä ole vielä löytänyt kimmoisuuttaan, jonka vuoksi rasva joka on kadonnut kulmistani ei enää täytä kurtistustani vaan antaa ihon käyttäytyä vapaammin ja näin ollen ryppy on muuttunut tuimakatseeksi.
Kaksi - Silmäni takana oleva rasva on haihtunut ja silmäni ovat painuneet sisäänpäin, koska ylimääräinen aivorasva ei enää niitä pullista ulos.
Kolme - Kolmekymmentä on sen verran vanha, että minun naamani on alkanut valua.

Hyvänä puolena voin todeta, että kaksi noista kolmesta mahdollisuudesta liittyy laihtumiseen. Lisäksi mikäli kolmas vaihtoehto on se oikea, olen silti laihtunut 16 kiloa ja se on hyvä juttu se.

16 kiloa ei kuitenkaan tunnu riittävältä määrältä kun juoksulenkillä tunnen vatsani hyppivän ylös alas askeleiden tahdissa. Peilasin myös itseäni bussipysäkeistä ja totesin juoksevani vielä (tai pitkän urheilutauon jälkeen taas) niin kuin lihava tyttö. Minä haluan olla laihempi lihava tyttö, jolla ei ole ulkonäköpaineita ulos menemisestä. Haluan olla myös se tyttö, joka ei kuole kuumuuteen pelkästä kävelylenkistä. Saisi tulla syksyisempi sää niin voisin hengittää normaalisti ja juosta hieman rankemmin - tällä kuumuudella joutuu varomaan ettei aiheuta itselleen ylimääräistä tuhoa.

Vaan täytyy vielä todeta, että on se kummallisen helppoa palata kahden kuukauden jälkeen juoksureitille. Sitä on ensi kuun alussa kulunut vuosi, kun aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni urheilun ja itsestäni huolehtimisen. Pitää vaan muistaa pitää tunnelmaa yllä ja selkä kunnossa, sillä se alkoi oireilla heti kun flunssa oli pitänyt minua lannistuneena parisen viikkoa. Ihan hyvä muistutus - jokaisella meillä on taakka kannettavana ja minulla se on vielä tarpeettoman suuri.

Huijaa aivoja ja pysy kylläisenä pidempään, luonnollisesti

Terve taas. Päätin kaikesta soutamisesta ja huopaamisesta huolimatta säilyttää blogini täällä Vuodatuksen alla, eiköhän se ole järkevintä niin kun omien sivujeni kanssa tulen aika ajoin säätämään kaikenlaista. Ei se ulkonäkö vaan sisältö.

Minulla on ollut viime viikot aika huono tuuri urheilun kannalta. Kesäkuun alettua, samalla hetkellä kun saavuin perille Pohjois-Suomeen, tunsin kurkussani vihlaisun ja sain pitkästä aikaa oikein lahjakkaan flunssan. Tämä flunssa kesti koko viikon ja kun kotiin palatessa sain seuraavat viikot nauttia paahtavasta kuumuudesta (josta en pahemmin nauttinut), koin oloni varsin heikoksi ja jälkitautiseksi. Kolmannen sairasviikon tullessa täyteen kävin lääkärissä ja sain sitten antibiootit sekä urheilukiellon. Tämän jälkeen lähdin viikoksi mökille ja sain aikaan selkäsäryn, joka on vetänyt minut kyyryyn ja saanut aikaan sähköimpulsseja hermoissa niin, etten voi kävellä tai istua. Olen napsinut kipulääkkeitä kuin karkkia ja yrittänyt rentouttaa selkää ettei se jumahtaisi vielä pahemmin. Tätä iloa on nyt kestänyt parisen viikkoa, enkä siis ole päässyt urheilemaan noin kahteen kuukauteen. Nyt huomaan olevani siinä tilassa kun urheilu ei maistukaan hyvältä ja laiskottaa ja kyllästyttää. Helteetkin loppui ettei niitä voi käyttää tekosyynä. Olen kuitenkin vielä alle 100 kiloa ja nyt on tarkoituksena työstää pois se jäljelle jäänyt 20 ylikiloa.

Ei se lopulta ole kovin vaikeaa, kunhan vaan pääsee liikkeelle. Mutta se ensimmäinen askel.. Se on raskas. Naurettavaa kyllä.

Siirrän blogini Kunnon Vuodatus käytännön syistä omaan kotiblogiini. Nimettömyyden aika on ohi.

Perustin Kunnon vuodatuksen Vuodatus.netin alaisuuteen syyskuussa 2009 kun päätin aloittaa treenauksen. Palkkasin itselleni omaohjaajan (niin kuin täällä Suomessa sanotaan) ja ryhdyin kirjaamaan ajatuksiani ylös, pääasiassa itseäni varten, nimettömänä. Minulla oli vaikka mitä suurta suunnitelmaa siinä kokonaisuudelle, paljon seuraajia, suuri ja kirjava sisältö sekä loputon tajunnanvirta. Olen kuitenkin tässä ymmärtänyt, että ajattelin kuntoblogistani aivan samalla tavalla kuin dieetistä.

"tämä on väliaikaista"

Nyt huomaan, että juurikin siinä kohdin olen mennyt vikaan. Tämä ei ole väliaikaista, eikä se ole ollut enää hetkeen nimetöntäkään. Minun elämäni on muuttunut, minä olen muuttunut, eikä sitä voi piilotella. Sitä ei pidäkään piilotella. Voisin tietenkin jatkaa blogin kirjoittelua vanhassa pohjassaan, mutta koska kyseessä on tosiaan osa minun tulevaisuuttani, haluan tuoda yhteen hieman näitä projektejani. Minä olen sitä tyyppiä, joka on täynnä ideoita ja kärsii sitten kaikkien keskeneräisten tehtävien keskellä. Minä haluan jatkaa Kunnon vuodatuksen kirjoittamista, mutta sitä varten tarvitsen hieman vapautta. Tätä omaa blogiani voin jatkossa päivittää puhelimella ja saada aikaan paremman kuvan elämästäni liikkeellä. Olen kopioinut tänä iltana jo osan Vuodatukseen kirjoittamistani merkinnöistä omaan blogiini, aion jatkaa tätä kunhan pääsen taas koneen ääreen noin viikon päästä. Lähden nimittäin huomenna pohjoiseen. Mikäli en olisi tehnyt tätä siirtoa tänään, en olisi pystynyt päivittämään Kunnon vuodatusta vaikka olisin halunnutkin.

Näinpä kävi, että sairastuin alkuviikosta nyt mylläävään vatsaflunssaan. Olen nyt ensimmäistä kertaa terve sitten maanantain vastaisen yön ja pikkuhiljaa alkaa ruokahalukin palata entiselleen. Huomenna voisi harkita sitten juoksentelua tai salitreeniä, ehkä sateisen sään nimissä salille meno on järkevämpää.

Ei siis paljonkaan uutisia tälle viikolle, paitsi että on ainakin tullut paastottua. Nyt kun ottaisi itseltään painon, saisi aika hyvän kuvan ominaispainosta. Taidankin tehdä niin.

Sillä välin tässä muutama linkki mihin olen törmännyt. Saatte jotain keväistä ajateltavaa urheiluihinne.

Näin pääset eroon sokeririippuvuudesta

Totuus 10 laihdutusmyytistä

Suurimmat emävalheet laihduttamisesta

Olen tässä vähitellen siivoillut kotona ensi viikonlopun vierailua silmällä pitäen. Huomenna näet minulle tulee entinen ammattisiivooja yökylään (isoäiti nimittäin), joten paineet on kovat. Se ei riitä, että meillä on aivan liikaa rojua, tai että en ole tehnyt päästä jalkoihin -siivousta niin pitkään aikaan että pelottaa, tai että sohva on kovaksi kulunut kakka, vaan minun pitää tehdä tätä projektia parinkin viikon aikana vähitellen ja silti tehdä ihan käsittämätön määrä asioita.

Hieman lannistaa kyllä, tämä järjetön säätäminen, mutta vähitellen alkaa asiat näyttää puhtailta. Kun vaan keksisi mihin kaikkialle nuo rojut tunkisi, sillä vaikka kuinka paljon heitän roskiin, tulee aina vastaan sellaisia joiden kanssa istun sängyn kulmalle prosessoimaan luopumista. Minulla ei ole nyt aikaa pohtia, tarvitsenko sitä tai tätä tai tuleeko minulle paha mieli jos heitän sen pois ja olisinkin sitä kaivannut joskus. Pitää varmaan valita taistelunsa ja yrittää hoitaa kaikki muu alta pois ensin. Vaan yritäpä pestä lattiat kun kaikki on täynnä sotkua ja rojua.

Kyllä se tästä, uskon. Kuitenkin lannistaa tuo työn määrä, mutta tiedän kyllä että kunhan saan puhelimeeni pistettyä uudet musiikit ja kuulokkeet korville, saatan puuhastella muutaman tunninkin tyytyväisenä ja saada aikaan vaikka mitä urotekoja. Pitää vaan muistaa olla kaatumatta siihen samaan kuoppaan jonka itselleni aina kaivan - jättää ne ylimääräiset bonusprojektit keksimättä. Olen aina hyvä näkemään jotain, joka kaipaa vielä siivoilua ja sitten sitä mennään tuulispäänä.

Kirjoituksen kuva ei liity tämän päivän projektiin, vaan superyllätyssiivoukseen, joka sai alkunsa siitä että isä soitti ja sanoi tulevansa puon tunnin päästä käymään. Kirppistä varten tyhjennetty vaatekaappi ja pestäviksi kootut roippeet vaan varastoon joka oli jo valmiiksi täynnä roskia.

Sain puolen tunnin aikana pestyä hellan, siivottua keittiön, imuroitua olohuoneen, järkättyä hattuhyllyn, tyhjennettyä pyykit ja vaatteet pois näkyviltä, korjattua pois viemistä odottavat roskat, pikapestyä vessan ihmisiä varten sekä käytyä kaupassa. Mikäli joku joskus on miettinyt, onko semmoinen Roomba-robotti mistään kotoisin niin kyllä se on hyvä laite. Kunhan vaan sitten ostaa sellaisen hyvän eikä halvinta mahdollista. Siihen on syynsä ihan kaikessa, miksi kalliit on kalliita ja halvat halpoja. Halvat harvemmin toimivat edes niin hyvin kuin kalliit, puhumattakaan siitä, kuinka kauan ne kestävät käytössä.

Sitten tähän voisin mainita että satuinpa ostamaan semmoisen Nutrilettin suklaashake-paketin. Se on kauheasti kiinnostanut, että kuinkahan hyvä tuote semmoinen on ja maistuuko se ihan kakalle niin kuin voisi olettaa. Ostin sitten paketin, noin 20 euroa, 15 pussia. "Nopeaa laihtumista varten" sanoo Nutrilett, "juo päivässä 5-6 shakea 1-3 viikon ajan. Saat viidestä pussista 555kcal ja kaikki tarvittavat ainesosat hyvälle päivälle. Urheilua ei suositella pelkän shake-dieetin yhteydessä." No ei ollut suora sitaatti koska laiskottaa lähteä hakemaan sitä lappua ja siitä kirjoittamaan mutta faktat ovat kuitenkin oikeita. Kyseessä on siis 15 jauhepussia. Shaken saat mittaamalla lasiin 2dl kylmää vettä ja kaadettuasi jauheen mukaan, ravista 10-15 sekuntia. Tein näin ja sain shaken. Maistui kakalle, kuten oletinkin. Mutta se voisi silti olla mielenkiintoista juoda noita 3 päivää - saisi koko paketin hyötykäytettyä, ehkä vähän tiputettua painoa ja samalla vastauksen kaikkia askarruttavaan kysymykseen: miten kukaan voi juoda noita juomia 5 päivässä kuolematta? Niissä on joku kaurainen tms. maku mikä ei vaan henkilökohtaisesti ole se paras tapa lähestyä.

Olen huomannut tässä viime aikoina projektini tahdissa latistumista. Sitä on kutsuttu monella nimellä; laiskuus, sairaus, motivaation puute.. Minä kuitenkin taidan nyt tietää, että kyse on arkipäiväistymisestä. En ole huomannut, miten arkipäivä on hiipinyt kimppuuni, sillä ruokailutottumukseni ovat olleet niin sanotusti uudet aivan projektin alusta asti. En siis ole osannut käsittää, miten näistä ruokailutavoista on tullut minulle jo arkipäivää. Arkipäiväistyminen kuitenkin syö suoritustehoista jonkin verran - sitä ikäänkuin syö niin kuin pitäisi mutta silti tekee pieniä myönnytyksiä. Minulla tosin on viime aikoina tapahtunut suuriakin myönnytyksiä ja on voinut olla joukossa viikkokin, jolloin on syöty pitsaa, hamppareita sekä suklaata joka päivä, kuitenkaan sen enempää lihomatta - juurikin elintapojen arkipäiväistymisen vuoksi. Olen aina ajanut itseni urheilemaan joka viikko sekä pitsan mussutettuani soveltanut sen ylimääräisiä aineslukuja muissa ruoissa, kuten esimerkiksi syömällä pelkästään rahkaa ja hedelmiä loppupäivän. Kaikesta tästä huonosta elämästä huolimatta olenkin onnistunut pysäyttämään painonlaskuni, mikä on hirvittävän masentavaa ja kauheaa ja yhyy, ellei sitä ajattele toisesta (ja vieläpä hyvin tärkeästä) näkökulmasta.

Elämäni on arkipäiväistynyt. Olen sortunut samanlaisiin ruokarikkeisiin kuin kuka tahansa muu ns. normaali henkilö, jolla ei ole projektia päällä. Olen syönyt niin kuin tulen joskus syömään kunhan pääsen haluamaani tavoitteeseen ja kaiken sen keskellä, on painoni pysynyt samoissa mitoissa. Tämän perusteella en siis ole heti lihomassa kun päätän lopettaa projektini, enkä myöskään sorru lihomaan loputtomiin, sillä nyt kun olen taas viime viikon liikkunut tehokkaasti, vähentänyt roskaruokaa ja lisännyt rasvatonta, sokeritonta, proteiinirikasta ravintoa; on paino tippunut jopa 1,5 kiloa. Pitää vaan paukuttaa päähän sitä ettei pidä miettiä sitä missä voisin olla nyt jos ei sitä ja jos ei tätä, eikä myöskään jäädä murehtimaan menneitä mokia tai elämää yleensä. En myöskään saa luovuttaa nyt, sillä pääni ei vielä pidä projektia onnistuneena ja haluaa jatkaa - jos nyt lopetan tähän, jää asiat ikäänkuin kesken ja siitä ei seuraa mitään hyvää. Joskus asiat pitää vaan viedä loppuun asti, oli tilanne mikä tahansa.

Ryhdyin taas katsomaan tuota Suurin Pudottaja -sarjaa joka tulee nyt perjantaisin klo 20, kaksi jaksoa peräjälkeen. On kummallista katsoa sarjaa, jota olen seurannut niin jenkkiversiona kuin suomalaisenakin jo muutaman vuoden, nyt kuitenkin uusilla silmillä. Ymmärrän jälleen miten joitakin asioita ei voi ymmärtää ellei niitä koe itse. Esimerkiksi kun treenaajat luovuttavat, vihaavat traineriaan tai mitänytlie ulisevat. Jokaikinen kerta kun teen raskaalla painolla jotakin liikettä määrätyn verran tai ajan, tulee mieleeni ajatuksia:
"Ei helvetti, en mä tätä jaksa, hyvä jos pääsen neljään. En jaksa en jaksa, haluan pois". Olen myös kokenut turhautumista ja inhoa tilannetta sekä käskyttäjää kohtaan, mutta koska olen tietoisesti päättänyt lopettaa ne lapselliset ulinamietteet ja ohjata ajatusvoimani johonkin rakentavampaan, olen päässyt kaikista "liian rankoista" liikkeistä kunnialla. Jos sattuu, jos laiskottaa, jos tekee mieli vinkua ja kiukutella.. Siinä on kaksi vaihtoehtoa: joko lopetat ja jäät sellaiseksi kuin olet tai sitten jätät ajatukset huomiotta, keskityt hengitykseen ja suoritukseen sekä ohjaat kaiken vitutuksen siihen liikkeeseen. Sillä se nyt on selvä, että kukaan ei ole täydellinen ja kaikkia vituttaa, sankaruus lasketaan kuitenkin sillä kuka tekee mitäkin kun se tunne iskee.

Minä vedän leukoja sarjan loppuun ja kiukuttelen sitten, kun minulla on varaa lopettaa tekeminen.
Siihen menee vielä parikymmentä kiloa.

Tänään käytin hyväkseni hyötyliikunnan iloja ja pesin kolme mattoa. Ihan hyvä tunnin treenailu, hiki nousi ja mäntysuopa roiskui. Kannattaa muistaa, että urheilu ei ole aktiivisen elämän perusta, vaan se että nousee sohvalta ja tekee jotakin. Vaikka se olisikin vain tiskikoneen tyhjennys, siitä on hyötyä.

Pian käyn siirtämässä matot kuivaamon puolelle ja sitä odotellessa pistän teille palasen punttisalia kuunneltavaksi.

Voittajafiilis - Punttisali

en mä jaksa enää tääällä isotella
mutta kysynpähän vaan, et paljon nousee vinopenaa?
sä vedät himas kaljaa, mä vedän himas taljaa
himassa sikan safkaa, kasvatan lihasmassaa
mun haukkaril on haukkari, hartial on hartia
unelmaduuni portsari tai fps:än vartija
eikä sun tarvii olla mikää salapoliisi
et arvaat et mun steroidit on anabolisii
kun me bulkkaillaan
maltodekstriinii, creacolaa, iltapalaks rahkaa
kun me bulkkaillaan
protskupatukoita raikkuu maksimivoima kasvaa

kertosäe:
punttisalisali, punttiäijä, punttisalisali punttipäivää
punttisalisali punttiäijä, punttisalisali
punttisalisali, punttiäijä, punttisalisali punttipäivää
punttisalisali punttiäijä, punttisalisali

alkuun parisataa leukaa, et lihas kasvaa
pumppaan hihattomassa, ihailen lihasmassaa
kato ittees, oot säälittävä rääpäle
tappelussa et pärjäis ees ämmälle
sori mut kyl suaki vituttais
jos sä joutuisit kulkee ovist aina sivuttain
kuukaudessa menee protskusheikkiin viis tonnii
mun unelmana olis saada davidin sponssi
pukuhuoneeseen neidit aina kurkistaa
mut ne ei tiedä et mun rusketus se tulee purkista
Mr lihakakku ja taidan olla ainoo
jolle ei löydy tarpeeks isoi käsipainoja

kertosäe

protskuu, heraa, maltoo ja creaa
sun mieli ei voi käsittää kui paljo nostan penaa
ei nopeutta vaan voimaa, omegaa ja soijaa
sä voit tulla mittaa ravintolan ovella mun voimaa
tuhat kiloo penkissä, tuhat kiloo pankissa
mä oon ihan saatanan iso vartija
epävakaas maailmas yks homma saletti on
mun palautumispiikin resepti Greg Valentinon
vihaajia riittää, joidenki harmiksi
mul on keho jol on varaa olla vähän narsisti
mä oon lihakimpale, kuuluu mun imagoon
jopa mun hautajaispukuni on hihaton

kertosäe

mun paidoist et löydä yhtää hihaa
lähe nyt jo vittuu siit kynäniska
oon kehonrakentaja, mä käyn puntilla
creacolal pysyn aina täydes pumpissa
salil satsaan aina sata prosenttii
ku pahin vihollinen on on mun rasvaprosentti
hiekkasäkin ohella mä hakkaan myös vaimoo
mul on dietti päällä juon vaan rasvatont maitoo
salihanskat kätee ja mojavet parkkii
miehekäs avokämmen ja sä oot vaiti
naiset rakastuu ja kiittää herraa
ku ne näkee mun massiivist rintakehää

Jutustelin tässä vanhan ystäväni kanssa ja hän kertoi suunnittelevansa häitään sekä mahdollista painonhallintaprojektia tapahtuman alla. Mieleeni tulvi oma hääpäiväni 2008 kesällä sekä päivää edeltäneet kuukaudet. Kaikki ne päivät, jolloin ajattelin, että "no tänään on tämmöinen erityispäivä, en tiiä ehtiikö tänään sitäjasitä".

Kuten varmasti moni tietää, painoin ennen laihtumisprojektiani noin 116 kiloa. Olen itse asiassa painanut jo muutaman vuoden ajan 115 kiloa, vaihdellen 113 kilosta 117 kiloon. Häitä alettiin suunnitella kuitenkin jo hyvissä ajoin ja rahaa pistettiin säästöön jo vuosi ennen suunniteltua ajankohtaa - meillä oli mielessä ainoastaan mieluinen ajankohta (heinäkuu, ehkä alkupuoli) ja tarkka päivämäärä määräytyi sitten kirkon saatavuuden mukaan. Me kun halusimme Helsingin kirkonkylän Pyhän Laurin kirkon vihkipaikaksi ja koska kyseessä oli ulkopaikkakunnan kirkko, siinä oli omat ongelmansa. Joka tapauksessa, vuosi aikaa, läski, häät, laihdutussuunnitelmia.
"Kyllä sen nyt tekee ihan helposti kun vaan vähän jaksaa yrittää" ajattelin.
"Aikaa on vaikka kuinka paljon", tuumailin. Aikaa kului.
"Olinhan minä nyt aika älytön kuvitellessani että näyttäisin samalta kuin ne laihat kauniit morsiamet telkkarissa, ei sitä noin vaan laihduta kymmeniä kiloja. Se on ihan hyvä jos laihdun muutamia kiloja ja olen laihemman oloinen. Ihan riittävä määrä."
"No ainakaan en nyt enää tästä liho, vaatteetkin on tilattu niin ei voi laihtuakaan, kaikki menisi ihan uusiksi jos nyt sattuisin laihtumaan kunnolla. Kyllä minä näytän hyvältä kun on ammattikaunistukset ja hääpuku päällä, sitä vaan nyt ajattelee olevansa rumempi kuin on."

Olen aina halunnut olla hääpäivänä kaunis. Siis sillä tavalla kaunis, ettei mikään yksityiskohta ole huonosti enkä ole joutunut tyytymään mihinkään tai tinkimään mistään. Olen aina kaikkina juhlapäivinä näyttänyt surkealta, tyylitajuttomalta ja täysin vääränlaiselta tilanteeseen kuin tilanteeseen. En halunnut olla taas onnettoman oloinen, varsinkaan omana hääpäivänäni, enkä halunnut kansiooni taas yhtä kuvaa jota katsoessani tunnen pelkästään häpeää ja katumusta. Ei siksi, että tilanteessa olisi jotain vikaa vaan siksi, että niin minulle kuin kaikille muillekin on jäänyt muisto kamalasta ulkomuodostani sekä siitä, miten surkeuteni on tehnyt täydellisestä päivästä epätäydellisen. Olen varma, että epävarmuuteni on loistanut rumempana kuin mikään vaate ja aivan varmasti on joskus joku minua säälinyt, jossakin juhlassa. Omana lakkiaispäivänäni tein ehkä hirvittävimmän vaatevalinnan ikinä, eikä siitä päivästä ole kuvia kenelläkään meidän perheessä. Se on hyvä asia.

Hääpäivänäni onnistuin tavoitteessani, kaikki sujui täydellisesti. Olin kaunis ja likimain saman kokoinenkin kuin mittapäivänä, mitä nyt pientä tunkemista tarvittiin jotta puku istui korsetin päälle. Muistan jossain vaiheessa päivää kuulleeni selästä pienen repeämisäänen, mutta se on paksulle ihmiselle sellainen, mikä ei pahemmin säväytä. Sitä osaa jo tunnistaa, minkälainen ääni vaatii oikeasti huomiota. Näytin siis kauniilta ja kuvistani tuli kauniita. Olin iloinen, onnellinen ja elin elämäni parasta päivää - kaikki haluamani oli saavutettu. Kaikki se empiminen ja jahkailu ei pilannut omaa erityistä päivääni, eikä estänyt minua pääsemästä tavoitteeseeni. Vaan nyt kun olen tiputtanut painostani karkeasti sanottuna puolet, näen ensimmäistä kertaa minkälainen voisin olla. Heinäkuussa juhlimme kaksivuotishääpäiväämme enkä voi olla ihmettelemättä sitä, etten tuolloin oikeasti uskonut pystyväni laihtumaan. Olin ikäänkuin alistunut elämään sellaisena kuin olin ja siis olinhan minä onnellinen, ei sikäli. Minun elämäni on oikein hyvä ja onnellinen, mutta sitä ei vain silloin osannut ymmärtää että minulla on voimaa tehdä ihan henkilökohtainen päätös sen laadun suhteen. En kadu hääpäivässäni mitään, mutta siitä olen hieman surumielinen että kuviin jää se paksu, itseinhoinen versio minusta - se morsio, joka hautautui itse virkatun shaalin alle käsivarsiaan häveten. Se ihminen, joka kävi jatkuvasti sisäistä vuoropuhelua omakuvastaan ja yritti torjua ikävät ajatukset päänsä sisällä.

Mutta toisaalta se on oiva opetus minulle. Minä katson kaikkina näinä vuosina hääkuvaani ja näen sen epävarman, lihavan tytön jota olen yrittänyt piilotella niin monta vuotta. Minä en tule unohtamaan mistä tilanteesta olen lähtenyt liikkeelle - minkälaisten ongelmien kanssa olen paininut ja kuinka paljon olen löytänyt tahtoa saavuttaakseni jotain. En pääse ummistamaan silmiäni sille tosiasialle, että minun elämäni oli epäterveellinen ja kuinka huonoon suuntaan olin menossa. Kukaan ei voi unohtaa sitä, kuka olen ollut ja tulen aina olemaan. Suurin ongelma laihtumisessa on se, että unohtaa minkälaista on ollut olla suuri. Minä en halua laihduttaa sydäntäni ja muuttua ihmiseksi, joka arvostelee paksuja ihmisiä ja väheksyy heidän elämänarvoaan. Tosiasioita ei tule kieltää ja lihavuutta ei pidä unohtaa tai vältellä. Elämän suurin opetus ei liity mitenkään ihmisen painoon, sukupuoleen, ikään, rotuun tai kykyyn tehdä. Muista, että:

Ihmisen merkittävin vaiva on omanarvontunteen puute.

P.S. Ja mikäli sitä mietit; niin kyllä, kuvassa on kirjoittaja itse. Eli minä, kaksi vuotta sitten, noin kolme kuukautta ennen selkäongelmieni kunnollista puhkeamista ja noin vuosi kolme kuukautta ennen urheiluprojektini sekä tämän blogin syntyä. En liene enää niin anonyymi. :)

Tänään piti mennä salille. Enpä sitten mennyt. Ajattelin että menenpä juoksemaan. Alkoi väsyttää huonosti nukuttu yö. Ajattelin mennä torkulle. Huomasin ettei aika riitä. Olen herännyt klo 10 ja nyt olen onnistunut hukkaamaan koko päiväni aikomiseen. Aika lahjakasta. Pitää ottaa sitten sunnuntaina vahinko takaisin kun tälle viikolle on tullut liikuttua maanantaina salilla ja tiistaina juoksulenkillä. Lisäksi pesin eilen eli torstaina ison ikkunan sekä jynssäsin sohvan puhtaaksi. Puolitoista tuntia hyötyliikuntaa hiki otsalla ja kyllä siinä paloi kaloreitakin perustreenin verran.

Tänään aion herkutella Maraboun POLKA-levyllä, sillä vaikka en suklaata enää päivittäin söisikään, sallin itselleni aina uutuuksien testailun. Nyt alkaa kyllä olla aikamoinen nälkä ja odottelen tässä aviomiestä hakemaan että päästään Wappukaupoille uudella kauppakassiautolla.

Muistakaa ihmiset että toisinaan kaikkien velvollisuuksien ja kilopelkojen karistaminen itsekkään herkuttelun edestä on terveellisempää kuin stressi ja vahtiminen. Laihtumisessa ja terveellisessä elämässä ei ole kyse ääripäästä vaan tasapainosta, eikä kenenkään elämä ole terve ilman pientä juhlistamista silloin tällöin. Kohtuus, ihmiset, kohtuus. Huomenna voi sitten ottaa rauhallisemmin.

Pitäkää hauskaa!

En uskonut aikoinaan, että pääsisin näinkin pitkälle - tai siis, en ajatellut asiaa niinkään mutta en osannut kuvitella myöskään, että painaisin joku päivä alle 98 kiloa. Lähtöpainoni keikkui liki 117 kilossa ja nyt olen aivan 20 kilon rajalla. Olen puolivälissä. Ylipainoa olisi 40 kiloa pudotettavana ja vaikka olen siitä puolet (ajattele! PUOLET!) tiputtanut, en näe peilistä erilaista ihmistä. Näen vieläkin sen vatsamakkaran, ne löllykäsivarret, ne tukevat reidet ja suuret pohkeet - sen peffan joka saa kaikki housut valumaan selkäpuolelta. Pitäisi olla tosin tyytyväinen siihen, että peffani ei valu ja roiku vaan se on kiinteä ja pyöreä ja noussut projektin aikana terhakkaasti ylös, mutta silti peilistä katsoo takaisin ne kaikki samat yksityiskohdat, joita olen tuijottanut kaikki nämä vuodet. Muutoksena voin kuitenkin todeta, että vaikka sanat kuten "vihannut", "inhonnut" ja "hävennyt" tulevat olomuotoa kuvaillessani mieleen, huomaan etten enää inhoa, vihaa tai häpeä näitä ominaisuuksia. Tänään löysin jopa uuden yksityiskohdan, minulla on nimittäin vyötärö.

Täytin 15. päivä 30 vuotta. Olen elänyt nyt täydet 30 vuotta tämän pallon päällä ja 20 niistä vuodesta olen käyttänyt itseni piilotteluun, väheksyntään ja rankaisemiseen. Olen itkenyt hiljaa mielessäni miksi olen minä, miksi minulla on tällainen naama, miksi en mahdu niihin farkkuihin, miksi en voi olla siro, miksi minulla ei ole isot silmät tai hymykuoppia. Olen itkenyt kyvyttömyyttäni suorittaa mitään ja vihannut sitä, mikä minusta on tullut. Olen lohduttanut itseäni elokuvilla, herkuilla ja päiväunilla sekä kuvitellut olevani onnellinen omassa seurassani vaikka suurimman osan ajasta olen ollut oman itseni vihollinen. En usko että vieläkään olen itselleni yhtään sen hellempi, mutta itsetuntoni on kasvanut sekä oman itsetuntoni löytäminen on herättänyt minussa jotain, joka katosi teini-iän angstiin. En ole tietoisesti päättänyt lopettaa itsesääliäni tai kieltäytynyt olemasta olosuhteiden uhri, mutta ilmeisesti en enää löydä niitä ajatuksia itsestäni.

Tänään sain postissa uusia, ihania paitoja jotka tilasin syntymäpäivääni odotellessa. Ilmeisesti olin epähuomiossa tilannut kokoa pienempiä paitoja kuin mitkä tiesin itselleni mahtuvan (ensin tilattiin miesten XL ja L -paitoja, sitten naisten koon XXL-paitaa, tällä kertaa paidat olivat naisten koossa L ja XL) ja kun tästä tietämättömänä vielä kokeilin niitä päälleni, huomasin niiden mahtuvan. Epäilykseni heräsivät sitten, kun puin päälleni tämän naisten XXL-paidan ja se tuntui suurelta. Lisäksi olen ottanut käyttöön ensin housut, jotka sopivat minulle pari vuotta sitten, housut joita pidin viimeksi noin 6 vuotta sitten ja syntymäpäivänäni puin ylleni sammalenvihreät vakosamettihousut, joita rakastan syvästi. Nämä housut ovat kulkeneet mukanani vuosia koska en ole niistä raaskinut luopua, huolimatta siitä, että olen viimeksi niitä voinut käyttää joskus 2002 korvilla. Kaiken lisäksi niissä alkaa olla löysää vyötärön kohdalla ja niitä pitävästä vyöstä loppuu reiät kesken.

Kuvittelette varmaan, että olen todella laiha - päinvastoin. Olen vieläkin noin 25 kiloa ylipainoinen, mutta se kertoo jo paljon siitä miten huonoon kuntoon olin itseni päästänyt. Aiemmin, kun juoksin junalle, hengästyin niin pahasti että sain hyperventilaatiokohtauksen. Pienestä sprintistä. Aiemmin, jouduin treenatessani tekemään töitä pystypunnertaessa (käsi nostetaan olkapäältä suoraan ylös ikäänkuin kurottaisit korkealta hyllyltä jotakin) ilman mitään painoja, pelkän nyrkkini painolla. Nykyään nostan olaltani 6, ehkä 8 kiloa ja siis nyt puhutaan sarjoista, eli esimerkiksi 15 nostoa noin kolme kertaa. Aiemmin en pystynyt tekemään minkäänlaisia vatsalihasliikkeitä enkä hypätessäni saanut vasenta jalkaani irti lattiasta. Nykyään teen 80-120 vatsalihasliikettä putkeen (määrä riippuu motivaatiosta :D) ja hypin narua paremmin kuin 70-kiloiset treenikollegani. Olen trainerini mukaan rautaisessa kunnossa kun vielä laskee mukaan sen, että kannan mukanani niin monta kiloa.

Kukaan ei voi kuitenkaan väittää, että minun olisi helppo sanoa muille, mitä tehdä. Ei muiden tilannetta voi parantaa pelkästään sanomalla jotain maagista - se oma totuus pitää löytää itse. Joku saa ahaa-elämyksen siitä, että joku tokaisee miten leivästä tulee helposti lisäkiloja. Joku oppii paremmille tavoille siitä, että latoo ruokansa vastedes pienemmälle lautaselle. Suurin sabotööri omassa elämässä on kuitenkin minä itse. Minä, joka olen myös oppinut sen että vaikka kuinka paljon olisin saavuttanut, se suklaa on silti minulle lohtu ja herkku ja unohdus. Olen onnekseni huomannut, miten sabotoin itse omia yrityksiäni ja kuinka helposti annan itselleni asioita anteeksi jotta voin ne unohtaa. Olen huomannut, miten helppoa on joko velloa syyllisyydessä tai jättää huomiotta. Mikään näistä ei ole oikea tapa, eikä sitä voi muille opettaa. Maaginen parannus kulkee siinä, että ei luovuta. Vaikka olisin 60 ja olisi helppoa ajatella että olen liian vanha, vaikka olisin 80, 90 ja toteaisin että minun on pian aika kuolla - se ei silti tarkoita ettenkö voisi yrittää saavuttaa jotain, mitä haluan. Ihmisen mieli on naurettavuuksia pullollaan, minkä on nähnyt hyvin näinä viikkoina kun kirjoittamiseni kuivui tyystin.

Minä tuudittauduin, päädyin nyyhkimään omaa kurjuuttani ja täytin mieleni kaikella muulla kun ajatukset yrittämisestä tulivat hetkeksi esiin. Ostin välinpitämättömänä pitsan, ehkä suklaapatukan, ajattelin että olen niin stressaantunut, on kurjaa urheilla, olen joka tapauksessa laihtunut niin paljon vaikka mielessäni olen vieläkin se paksukainen. Nyt kuitenkin kun siirryin trainerini kanssa 1 kerta viikossa -ohjelmaan, olen joutunut ottamaan lisää vastuuta omasta hyvinvoinnistani ja uskokaa pois, kunhan sitä saa verkkarit jalkaan sekä päätyy pihalle, ei ole hienompaa tunnetta kuin kävellä tai hölkkäillä pitkin keväisiä katuja. Suurin ongelmani lienee se suuri peffani, mutta nyt juoksentelua lisänneenä huomaan senkin pienenevän. Stressi, mikä stressi? Mikään ei auta ahdistuneisuuteen ja murheisiin paremmin, kuin pieni omistautuminen itselle. Kaiken levottomuuden voi hikoilla pois.

Voisi sanoa, että olen palannut beibi.

Ajattelin nyt avautua kun sellainen tilaisuus tulee!
 
Päiväkoti-ikäisenä minua syötettiin väkisin "lautanen tyhjäksi!"- periaatetta noudattaen. Muistan edelleen kuinka viisi vuotiaana jouduin syömään aikuisen annoksia ja kuinka sitten itkien oksentelin näitä annoksia ulos. Olin tuolloin normaalipainoinen, kunnes peruskoulun toisen luokan luokkakuvassa kasvoistani näkyi orastava ylipaino. Toisella luokalla sain kuulla mitä ihmeellisimpiä haukkumanimiä, mutten niistä liiemmin välittänyt.
Kolmannen luokan alussa hoikistuin takaisin normaalipainoiseksi, kunnes neljännellä kysyin isän vaimolta, miksi joudun käyttämään naapurin vanhoja vaatteita, vaikka perhe oli varakas. Vastaus tulikin: "Olet niin lihava, ettei sulle voi ostaa kaupasta vaatteita." Kuuntelin samaa lausetta kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kun molemmat velipuoleni (jotka lapsuusiän olivat todella pulleita) valittelivat painoaan, heille vastattiin että luut ja lihas painavat enemmän kuin läski. Sehän ei tiettävästi ole totta.
Yksitoista vuotiaana tuli kasvupyrähdys ja kaksitoista vuotiaana olin jälleen normaali. Silti sain jatkuvasti kuulla, miten lihava ja epämiellyttävä olin. Minua ei otettu mukaan isän vaimon suvun hää- tai syntymäpäiväjuhliin, niin paljon  (85- kiloinen!) äitipuoleni minua häpesi.
Kotiväkivallan vuoksi muutin yläasteen alettua äidin luokse, ja kun itse sain syödä kasviksia ja valita annosteni koon, olin lähestulkoon onnellinen. Voin tuolloin todella hyvin. Itsetuntoni oli kuitenkin jo niin alas poljettu, ettei ilo kauaa kestänyt. Olin koko ajan sitä mieltä, että olen lihava ja epämiellyttävä, joten saatoin olla kaksikin viikkoa syömättä! ... jonka jälkeen ahmin ruokaa aivan mielettömiä määriä ja itseeni pettyneenä oksentelin jälleen. Minulla alkoi olla kausia, jolloin ahmin ruokaa enemmän kuin olisi tarvinnut.
Kahdeksannella luokalla kävin lapsuudenkodissani ja satuin katselemaan vanhoja valokuva. Kuinka ollakaan, kuvista näkyi, etten todellakaan ollut lapsena niin lihava, kuin minun oli annettu ymmärtää. Rehellisesti sanottuna näytin aivan samalta kuin muut luokkalaiseni tytöt! Päätin, etten enää koskaan anna kenenkään vääristää ajattelutapaani itsestäni.
Yläasteen loputtua olin vähän pullea, mutten kuitenkaan ylipainoinen. Ammattikoulun ensimmäisellä luokalla olin kuitenkin jo lihonut, ja jokainen laihdutuskuurini meni mönkään. Ihmiset eivät kiusaa eivätkä pilkkaa minua, mutta silti koen saavani erilaista kohtelua kuin normaalipainoiset ystäväni.
Noin kuukausi sitten olin lihavampi kuin koskaan ennen. Hävettää myöntää, mutta minulla on raskausarpia, niin paljon on alavatsan seutu joutunut venymään. En ole laihdutuskuurilla, mutta olen muuttanut elintapojani; uin 3-4 kertaa viikossa, käyn tunnin iltakävelyillä lähes päivittäin ja syön terveellisemmin. Laihtuminen on todella hidasta, mutta terveellistä ja tuottaa tulosta.
Uskon, että kun olen taas normaalipainoinen ja terveempi, minuun suhtaudutaan eri tavoin. Suurin osa tuntemistani ihmisistä on sitä mieltä, että lihavat ovat laiskoja, syövät koko ajan, eivätkä huolehdi itsestään kuten muut. Tämä on minusta todella huono asia. Vaikka olenkin aika pullukka, peseydyn säännölliesti, liikun yms. On uskomatonta, että lihaville huudellaan "VITUN LÄSKI ALA LAIHDUTTAA!" Ihmiset eivät tunnu ajattelevan, että joku saattaa olla tyytyväinen masuunsa tai että nämä "läskit" saattavat jo olla laihdutuskuurilla. Useat myös syövät enemmän kun ovat masentuneita, raskaana ym.
Olen kuullut muutamia kertoja "Olet lottovoitto kun laihdut!" ja "Vitsi me mennään sitten rannalle kesällä jos toi sun laihis pitää!". Voit varmastikin kuvitella, miltä ensimmäinen lause tuntuu.

** Kunnon vuodattaja kommentoi **

Minulla on aina ollut usko siihen, että laihtuminen on kamalan vaikeaa ja hampaat irvessä painamista. Kyseessä on kuitenkin ainoastaan motivaatio noudattaa tiettyä tasapainoa liikunnan ja ruokavalion suhteen. Loppujen lopuksi tämän tasapainon opetteleminen onkin se hankalin osuus, mutta se tuottaa tuloksia. Eikä pidä lannistua jos tuloksia tulee hitaasti, naisilla on toisinaan taipumus laihtua hitaammin ja rehellisesti sanottuna hidas laihtuminen on sitä terveellisempää. Hidas tahti antaa keholle paremmat aseet tulevaisuutta varten sekä vahvistaa itse liikkujaa, liian nopea laihtuminen rasittaa kehoa tarpeettomasti. Muista myös sisällyttää elämääsi normaalia arkea, joka päivä ei tarvitse nähdä nälkää ja liikkua itsensä rikki, kun syöt terveellisemmin, kestää kehokin toisinaan yhden herkkupäivän siellä täällä. Kohtuus on se taikasana.

Liikuntaa kannattaa harrastaa niin, että on hiki noin puolen tunnin ajan - kuitenkin on ehdottoman tärkeää muistaa antaa kehon palautua ja pitää niitä lepopäiviä.

Ruokailun suhteen on kolme sääntöä, jotka auttavat:
1) Syö pieniä annoskokoja.
2) Syö usein päivässä, noin neljä kertaa on ihan hyvä.
3) Syö vähemmän hiilihydraatteja, enemmän proteiinia.
Urheilevan ihmisen on muistettava, että rasva ja sokeri ovat elintärkeitä kohtuudella nautittuna. Kehon on jaksettava liikkua, eikä sitä pidä kuihduttaa. Painota aterioidessasi proteiinia, jota kannattaa syödä noin 90-120g päivässä, jotta lihakset kasvavat. Proteiinia saa hyvin muun muassa rahkasta, jossa puuttuukin sitten rasva ja sokeri kokonaan. Muista myös, että vähärasvaisissa tuotteissa on usein paljon sokeria, joten kannattaa tutkia niitä energiataulukoita. Hyviä hiilihydraatteja saat muun muassa pastasta, riisistä ja perunasta - yksi rehellinen ateria päivässä kannattaa.

Olen tässä viime päivinä stressannut kovasti ennakkotehtävistä ja lopun ajasta pään on täyttänyt torstaina koittava syntymäpäivä. Minä täytän 30 vuotta. Olen kolmekymppinen enkä ole koskaan tuntenut oloani näin hyväksi, terveeksi, vahvaksi ja kykeneväksi. Ihan suoraan sanottuna tämä on niin paljon parempi kuin se, että olisin tämän vaiheen elänyt kaksikymppisenä ja nyt sitä päättelisin. Mikäs siinä, ottaa vastaan uusi vuosikymmen, uusi elämänsuunta ja uusi vartalo. Ihanaa.

Tässä on siis ollut paljon mielessä miksi blogin kirjoittaminenkin on ollut todella tahmeaa. Tämän lisäksi en ole päässyt kirjautumaan vuodatus.nettiin, jonka vuoksi haluankin pahoitella viimeisimmälle lukijan tekstin lähettäjälle. Pieni viive, mutta postaan tarinasi heti tämän jälkeen.

Lähettäkää vieläkin minulle niitä tekstejä, osoite on maraia ät maraia piste net. Simppeliä, laita tekstisi ja postaan sen blogiin jotta muut voivat jakaa kokemuksesi. Eihän tässä ole mitään pointtia jos vain yksi tyyppi kalkattaa ajatuksiaan, rikkaus tulee jaetuista kokemuksista ja näkökulmista, eikä niitä ole yhdellä ihmisellä kovinkaan monta.

Näinhän se on, että Personal Trainaaminen on kallista. Nyt näyttää siltä, että se on minun vaatimattomiin työttömän tuloihini liian kallista ja pitää muuttaa systeemeitä niin, että rupean käymään kerran viikossa niin sanotusti kontrollikäynnillä. Nyt kun heräsin myöhään enkä tuntunut haluavan silloinkaan herätä, olen hassannut valtaosan päivästä, en ehdi enää salille tänään, olen saanut likimain kaikki ennakkotehtäväni tehtyä mutta silti ne eivät ole vielä koululla, mikä stressaa.. Kaikki tämä on suurena myttynä sydämen päällä juuri tällä hetkellä ja ahdistaa niin maan perkeleesti.

Ajattelin lähteä juoksemaan mutta en halua, en halua, en halua, en halua. En halua. En halua.

Tänään on känkkäränkkäpäivä.

Olen viime aikoina miettinyt kuumeisesti kaikkea paitsi urheilua. Rahatilanne on ollut huono mikä on aiheuttanut paljon stressiä, lisäksi olen tehnyt ennakkotehtäviä kouluihin, joihin haen. Olen myös työstänyt lastenkirjaa, jonka kirjoitan ja kuvitan itse - sen sainkin juuri perjantaina pistettyä postiin kustantajalle. Nyt on yksi huoli vähemmän. En kuitenkaan ole unohtanut vuodatuksiani ja mietin likimain päivittäin, mistä kaikesta sitä voisikaan seuraavaksi puhua. Liikunta ja paino on hyvin yksiulotteinen aihe, jossa on kuitenkin lukemattomia näkökulmia ja ajatuksia. Nyt olen melkolailla väsynyt tämän päivän urheilutreenistä, mutta katsotaan mitä tapahtuu kun avaan sanaista arkkuani.

Ensimmäiseksi voisin hehkuttaa hyvää proteiinipalautustuotetta, johon olen tutustunut viime aikoina. QNT:n proteiinipatukathan olivatkin viimeksi suurinta herkkua ja laatu on edelleenkin yksi korkeimmista mihin olen törmännyt, mutta haluan lisätä tähän erään erittäin hyväksi huomaamani tuotesarjan: Easy Body -tuotteet. Kyseessä on siis muun muassa palauttavia tuotteita, joissa on panostettu makuun, käytännöllisyyteen sekä hyvään hintalaatu-suhteeseen. Tuotesarja taitaa olla pääasiallisesti suunnattu naisille mutta proteiini on proteiinia, oli sitten kenen kehossa tahansa. En itse jaksa syödä usein esanssisiksi huomaamiani mansikan- tai vaniljanmakuisia tuotteita, mutta suklaa on erittäin herkullinen ja kevyt. Protein Shake Chocolate sisältää 20g proteiinia ja vain 13,6g hiilihydraatteja, lisäksi nestemäinen proteiinipaketti imeytyy nopeammin ja tuo voimat takaisin urheilusuorituksen jäljiltä. Shake on 3,3 dl ja hintaluokaltaan suunnilleen 2,5 euroa, vaikkakin olen nähnyt sitä ruokakaupoissa (Alepa, asematunneli) jopa hintaan 2,11e. Ostakaapa kokeeksi yksi Easy Body Shake ja juokaa se kylmänä, maku on kuin joisi pelkkää turmiollista kaakaomaitoa ilman mitään terveysvaikutteita. Mutta, Shaken lisäksi suosittelen myös patukoita, niissäkin on maku kohdallaan, proteiinin määrään on panostettu ja tuotteita löytyy aivan tavallisista ruokakaupoista. Nuo QNT:n Deliciouspatukat ovat pieneltä kooltaan ihanteellisia, mutta hankalia löytää. Täytyy sanoa, että tuollainen maitokaakao on makeannälkään loistava, varsinkin kun siitä saa hyvän määrän proteiinia kasvavien lihasten tueksi. Kuka sanoi, että urheilun ja terveen elämän pitäisi olla tylsää ja väritöntä? Kyse on kuitenkin kohtuusta, ei kieltäytymisestä.

Lisäksi yksi hyvä jalkaliike saa pakarat laulamaan ihan vain muutamalla toistolla, nimittäin telemarkiksikin tunnistettu askelkyykky. Liike on hyvin yksinkertainen, mutta vaativa. Minä aloitin askelkyykkyjen tekemisen hyvinkin tasapainottomalla tyylillä, sitä heiluttiin ja ähkittiin ja nyittiin mutta nyt osaan jo tehdä liikkeen niin kuin se pitää.

Seiso ensin suorana, sitten astu pitkä askel eteenpäin (ei liian pitkä, tässä ei ole tarkoitus harppoa eikä se askeleen pituus määritä sitä että oletko liikkeessä hyvä vai huono) niin, että etummainen jalka on noin 90 asteen kulmassa lattiaan nähden. Taempi polvi taipuu lattiaa kohti ja kun tuntuu siltä, nouse taas ylös. Jujuna on nousta takaisin seisomaan niin, että taemmas jäänyt jalkaterä on koko ajan lattiassa ja ainoastaan eteenpäin astuva jalka tekee liikkeen. Pikku hiljaa tasapaino paranee, pakarat vahvistuvat ja minulla varsinkin takareisiä kuumottaa.  Kaikissa liikkeissä on kuitenkin järkevintä ottaa rennosti ja rauhallisesti - repimällä teet vain vahinkoa, ellei sinulla sitten ole ammattilainen vieressä varmistamassa, että liike tehdään turvallisesti. Traineri meinaa pistää vähän repimään niitä liikkeitä, mutta se nyt on ihan eri juttu kuin kotona jumppailu.

Myös teille kaikille (niin miehille kuin naisillekin) joilla roikkuu rintalihas liikaa: teille on hyvä kotiresepti punnertamiseen. Minähän en siis vihaa mitään (ainakaan tällä hetkellä) kuin punnertamista. Se on raskasta, se on tylsää, käsiin sattuu, epämukavaa, käsiä voi harjoittaa muutenkin. Istut varmastikin siinä ja mietit hiljaa "tämä ei ole minua varten, minä en varmaan saisi edes yhtä (tai kymmentä) tehtyä". On täysi myytti, että kaikki muut osaavat punnertaa sinua paremmin. Ihan suomeksi sanottuna, ihmiset ovat todella surkeita punnertamaan ja tämä johtuu pelkästään siitä että liike rasittaa lihaksia joita harvemmin tulee käytettyä. Minä olen kuitenkin valmis kokeilemaan ohjelmaa One Hundred Push Ups, ties vaikka nahka kiristyisi ja saisin lihasten lisäksi tissinkohotuksen. Rahat pois plastiikkakirurgeilta!

One Hundred Push Ups eli suomeksi Sata punnerrusta, on ohjelma joka määrittää punnerruskuntosi perusteella sinulle kuinka usein ja kuinka paljon punnerrat. Voit punnertaa täysikokoisia punnerruksia tai sitten vaikka "tyttöjen tyyliin". Painavammilla ihmisillä on ranteiden keston kanssa ongelmia, joten voit vaikka punnertaa seinää vasten - aivan oman tyylisi, painosi ja jaksamisesi mukaan. Kunhan muistat sen, että mikäli punnerrus kysyy energiaa yhtä paljon kuin villasukkien neulominen, on tekniikassasi vikaa. Ohjelman avulla teet punnerruksia tietyn määrän kolmena päivänä viikossa. Punnerruspäivien välillä on hyvä olla lepopäivä, mutta muuten voit valita suorituspäivät oman aikataulusi mukaan. Kuuden viikon jälkeen pystyt punnertamaan moninkertaisesti sen määrän, mitä olet punnertanut testin alussa ja uskallan jopa väittää ettei se välttämättä ole enää niin epämukavaakaan.

Mikäli englanti ei ole sinun vahva vahvuutesi mutta haluat silti kokeilla ohjelmaa, voin tarvittaessa kääntää ohjeita blogiin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se kuitenkin menee niin, että taulukoiden perusteella teet sinulle sopivan määrän punnerrussarjoja per päivä, jokaiselle viikolle on oma kolmen päivän taulukko, jossa on määritetty punnerrusten sekä toistojen määrä, sinun tehtäväsi on vain pitää taukoa tietty sekuntimäärä sarjojen välissä (luku kerrotaan päivätaulukon yläreunassa). Ennen projektin aloittamista suositellaan tekemään testi, jonka perusteella sitten valitaan taulukosta sopiva vaikeusaste, mutta jos et ole tottunut punnertaja, suosittelen ihan aloittamaan pohjalta. On kuitenkin tärkeää valita mieluummin hieman helpompi suoritustaso kuin liian vaikea sillä äkillinen rasitus ei tee hyvää lihasparoille, eikä myöskään punnertajan mielenrauhalle.

Minä olen pohtinut tämän prosessin aloittamista jo pitkään, ehkä pitäisi vaan tarttua toimeen.

Tästä kirjoitelmasta kehkeytyikin sitten melko tiivis tietopaketti. Ehkä ensi kerralla kirjoitan sitten mitkä 10 juttua on nolointa mitä pukuhuoneessa voi tapahtua.

En ole tehnyt tällä viikolla mitään. En sitten yhtään mitään. Yskimisen sijaan, siis. Oli kyllä suunnitelmissa että siivoan koko kämpän katosta lattiaan, mutta enpä tehnyt sitäkään. Ei voi sanoa, että olisin hirvittävän hyvin elänyt kuten saarnaan.

Tällä hetkellä käyn läpi niin sanottua EVVK-vaihetta, jolloin kaikki ruokavaihtoehdot tuntuvat tylsiltä ja huonoilta. Rahkaa on iso kulhollinen jääkaapissa menossa pilalle, koska en halua syödä sitä. Lihapullia olen syönyt pakolla ja ah niin ihanan maistuvat kananmunatkin alkavat maistua pöljälle. Toivon että tämä menee pian ohi sillä kohta ei ole mitään syötävää, pirskale.

Tämän kaiken vuoksi kammosin astua WiiFit-vaa'alleni tänään. Tapanani on mitata paino joka lauantai parhaan kykyni mukaan ja sitten katselen käyriä kun aikaa on jonkin verran kulunut. Nousen pienelle mittalaudalle ja seison paikallani jotta järjestelmä saa mitattua painoni. Ruutuun ilmestyy mittari joka nousee ja pysähtyy - edellisen luvun alle. Ilokseni saan huomata, että painoindeksini (eli BMI) on jo alle 35! Aloittaessa BMI oli iloisesti 40,6 (sairaalloinen lihavuus) ja nyt BMI:ni on 34,8 (merkittävä lihavuus). Todellakin merkittävää, sillä tänään saavutin ensimmäisen tavoitteeni virallisesti ja varmuudella.

Minä painan alle 100 kiloa.