sunnuntai, 14. elokuu 2011

Uuden ajan alku, vanhan ajan loppu.. eikun siirto.

Pitkästä aikaa ajattelin herätellä blogi-intoani eloon, vaikkakin henkilökohtaisen blogini puolella. Niin moni tietää näistä minun edesottamuksistani, ettei ole mitään syytä olla tekemättä sitä julkisesti. Näkeehän sen päältäkin, että liikuntaa minä tarvitsen joten mitä peiteltävää siinä on.

Mutta sekin on hyvä juttu, että eipähän tarvitse iloita kommenteista tässä blogissa vain huomatakseni että jaaha, Google-mainokset mua muistaa mustikkaherkkuvinkeillään. Spämmi on siis yltänyt Vuodatukseenkin, kumma juttu. Ikäänkuin niin ei olisi koskaan voinut tapahtua.

Mutta mitä terveisiin elämäntapoihin tulee, tule tutustumaan blogiini ja uuteen projektiin, jonka olen potkaissut käyntiin. Siihen sinäkin voit osallistua, milloin vain haluat.

Mutta tule ihmeessä vilkaisemaan.

keskiviikko, 22. syyskuu 2010

Perkele

Flunssa toisensa perään, olen edelleen kipeä. Hyvä jos jaksan ajatella.

Lisäksi työttömän jatkuva tsemppaaminen haastatteluissa alkaa saada aikaan pienimuotoista vitutusta. Pitäisiköhän pitää taukoa. Ei voi lähteä urheilemalla purkamaan turhaumuksia kun on aina flunssa ja sitten viikon toipuminen, taas flunssa ja taas toivutaan.

Perkele kuvaa hyvin tätä tunnelmaa.

keskiviikko, 25. elokuu 2010

Ei voi olla mahdollista

Olen taas kipeä! :DD

Ilmeisesti joku oli tullut salaa puolikuntoisena töihin kun tällä oli lapset sairastaneet ensimmäisiä kouluflunssia, jolloin aviomies sai flunssan ja toi sen kotiin. Nyt minulla on kuumetta ja nenä täynnä soosia. Se siitä urheilusta tälle viikolle. Loistavaa.

On ollut hieman hidas aloitus tässä syksyn projektissa, mutta ainakin sain nauttia treenaamisesta sen pari hassua kertaa ennen kuin taas niistelen paperiin peiton alla. Aloitetaan taas ensi viikolla sairausvapaana.

perjantai, 20. elokuu 2010

Katarttinen syksyn aloitus

Tänään sitten lähdettiin taas, täyttä vauhtia eteenpäin. Treineri kulki edellä ja laski "viisi vielä, hyvin menee, pidä pidä pidä pidä ja laske, vielä jaksaa", minun kompuroidessa perässä. Huomasin kuitenkin itsessäni selvää edistystä kun ajattelee, mistä olen lähtenyt ja missä vielä olen henkisellä tasolla. Minä olen vieläkin se läski tyttö, pääosin ainakin. Katson housuja pukiessani miten paksut reiteni ovat, suihkuhuoneessa mietin miten karmealta näytänkään muiden edessä ja pienileukaisena ihmisenä kaipaan selvää leukarajaa. Minä en näe itseäni enää vastenmielisenä, tehtäköön se heti selväksi, enkä jätä huomiotta sitä itsevarmuutta ja kauneuden tunnetta jonka olen tähän astisella pudotuksellani saanut. Olen kuitenkin vieläkin se surullinen tyttö, joka toivoisi olevansa jotain muuta kuin on. Pointti kuitenkin on, että se tyttö oppii hiljalleen hyväksymään itsensä sekä rakastamaan kaikkea, mitä hänessä on. Surullisuus voi myös olla se voima, mistä ammennetaan iloista luonnetta, sillä surullinen ihminen osaa nauttia elämän iloisista yksityiskohdista, kunhan vain sallii sen itselleen. Minä aion sallia itselleni kaikenlaista mukavaa, yksi niistä on kepeämpi askel ja toivottavasti se tuo mukanaan myös painon pudotusta.

Olen huomannut myös että viime aikoina olen menettänyt otettani päämäärääni sekä asenteeseeni ja alkanut puhumaan dieetistä ja laihduttamisesta. Minä en halua laihtua, haluan oppia elämään oikein. Minä en halua juuttua numeroihin tai mittoihin, sillä niillä ei ole väliä. Ainoastaan sillä, mitä teen ja miten elän, on väliä. Tätä ei saa unohtaa, eikä saa unohtua siihen laihtumiseen niin, että hukkaa itsensä grammojen seurantaan.

Tänään kävin salilla, tehtiin pieni alustava lihaskunto ja nyt väsyttää sekä päätä kivistää hieman. Olo oli kuitenkin kaikesta huolimatta puhdistunut. Istuin bussissa, raukeana ja rentona miettien, miten puhdas ja raikas olo minulla olikaan. Tuntui kuin viikkojen ajan iholleni kertynyt ryönä ja karsta olisi kerralla pudonnut pois. Urheilu tuntuu ihan oikeasti hyvältä, kunhan vain pääsee alkukankeuksista sekä ennakkoluuloistaan eroon.

keskiviikko, 18. elokuu 2010

Löydöksiä

Siitäkin huolimatta, että olen syönyt kesä- ja heinäkuun hyvinkin dieettini vastaisesti, olen alle 100 kiloa ja näin ollen laihtunut sen 16 kilogrammaa. Se on hemmetin paljon, vaikka se ei itsestä niin tunnukaan suurelta määrältä. Kuitenkin aina välillä sitä huomaa muutoksia omassa fysiikassaan - näin tein minä juuri hetki sitten.

Tarinahan alkaa jo hieman kauempaa, kun työttömänä eksyin hakemaan erästä myymälätyöntekijän paikkaa. Yllätyksekseni työhaastattelussa sain kuulla, että minut oli asetettu ehdolle esimiespaikkaa silmällä pitäen ja tämän vuoksi nyt iltasella [tai yöllä jos tarkkoja ollaan (oikeastaan aamulla jos ollaan tarkempia)] satuin vessassa iltapesun lomassa harjoittelemaan tuimaa katsettani, tiedättehän jos sitä vaikka sattuisi tarvitsemaan johtamisen keskellä. Kurtistin kulmiani ja huomasin, että kulmani muodostavat suoran viivan, niin sanotusti kielekkeen silmieni ylle - painaen silmäluomia alaspäin. Ripseni taipuvat melko söpöllä tavalla näin sivuhuomiona kulmia vasten ja olen varsin vihaisen näköinen pienellä vaivalla, en siis voi peitellä harmistustani jos satun kulmiani kurtistamaan. Mutta muutos on selvä - aiemmin nenäni yläpuolelle muodostui vain ryppy ja kulmakarvani liikkuivat, mutta nyt otsani iho on liikkuvampaa sorttia.

Tässä on nyt kolme mahdollista selitystä:
Yksi - Laihtuessani kasvojeni iho on löystynyt eikä ole vielä löytänyt kimmoisuuttaan, jonka vuoksi rasva joka on kadonnut kulmistani ei enää täytä kurtistustani vaan antaa ihon käyttäytyä vapaammin ja näin ollen ryppy on muuttunut tuimakatseeksi.
Kaksi - Silmäni takana oleva rasva on haihtunut ja silmäni ovat painuneet sisäänpäin, koska ylimääräinen aivorasva ei enää niitä pullista ulos.
Kolme - Kolmekymmentä on sen verran vanha, että minun naamani on alkanut valua.

Hyvänä puolena voin todeta, että kaksi noista kolmesta mahdollisuudesta liittyy laihtumiseen. Lisäksi mikäli kolmas vaihtoehto on se oikea, olen silti laihtunut 16 kiloa ja se on hyvä juttu se.

16 kiloa ei kuitenkaan tunnu riittävältä määrältä kun juoksulenkillä tunnen vatsani hyppivän ylös alas askeleiden tahdissa. Peilasin myös itseäni bussipysäkeistä ja totesin juoksevani vielä (tai pitkän urheilutauon jälkeen taas) niin kuin lihava tyttö. Minä haluan olla laihempi lihava tyttö, jolla ei ole ulkonäköpaineita ulos menemisestä. Haluan olla myös se tyttö, joka ei kuole kuumuuteen pelkästä kävelylenkistä. Saisi tulla syksyisempi sää niin voisin hengittää normaalisti ja juosta hieman rankemmin - tällä kuumuudella joutuu varomaan ettei aiheuta itselleen ylimääräistä tuhoa.

Vaan täytyy vielä todeta, että on se kummallisen helppoa palata kahden kuukauden jälkeen juoksureitille. Sitä on ensi kuun alussa kulunut vuosi, kun aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni urheilun ja itsestäni huolehtimisen. Pitää vaan muistaa pitää tunnelmaa yllä ja selkä kunnossa, sillä se alkoi oireilla heti kun flunssa oli pitänyt minua lannistuneena parisen viikkoa. Ihan hyvä muistutus - jokaisella meillä on taakka kannettavana ja minulla se on vielä tarpeettoman suuri.